En tiennyt millaiselle matkalle lähdin, kun ilmoittauduin omaelämäkerralliselle kirjoituskurssille kolme vuotta sitten. Tarkoitukseni oli vain kuluttaa aikaa kirjoittamalla ja oppia jotain uutta. Epäröin ennen lähtöä, muutin mieltäni monta kertaa. Ennakkotehtävän tekeminen tuntui mahdottomalta, eihän minulla ollut mitään kirjoitettavaa. Mietin, mikä päähänpisto tämä on.

Lopulta kirjoitin listan elämäni tapahtumista, siitä tuli pitkä. Ennen lähtöä annoin itselleni luvan palata kotiin heti, jos siltä tuntuu. Se oli turva-ajatus, ja niin lähdin liikkeelle, etenin varoen. Kuulunko sittenkään tähän iloisena omista kirjoituksistaan laveasti puhuvaan joukkoon? Mitä minulla olisi sanottavaa? Minulla, joka en ole vuosiin tarttunut kynään. Minulla, joka kadotin suruun ja menetyksiin sanat, ennen itselleni niin tärkeät.

Kirjoittajan alkumatka sujui joutuisasti. Veturinkuljettajan innostus tarttui helposti. Hän suhtautui luettelooni kuin upeaan tekstinäytteeseen ja osoitti aiheita, joista kannattaisi kirjoittaa. Hän kannusti, hän tarttui niihin pieniin ituihin, joita kirjoittajissa havaitsi ja yllytti eteenpäin.

Tuolta taipaleelta pakkasin mukaani ajatuksen siitä, että jokainen elämä on tarinan arvoinen. Viikon mittainen reissu loppui aivan liian pian. Olin vasta päässyt opin alkuun, saanut maistaa tietoja ja teorioita, joista en ollut ennen kuullutkaan. En voinut pysähtyä, tahdoin jatkaa, sillä matkatavaroihini tarttui myös lause: ”Vain sinä voit tuntea polun, jolla on tultu ja mihin se johtaa.” Huomasin, että olin ostanut lipun matkalle, jonka määränpää oli epäselvä ja sumuinen. Minua rohkaisivat Lewis Carrollin sanat: ”Jos et tiedä minne olet menossa, mikä tahansa tie vie sinut perille.”

Syksyn keltaiset lehdet lentelivät ympärilläni, kun jatkoin seikkailuani. Tällä kertaa kohti koulua, jonka seinällä kiipeili lasinen lukutoukka. Bussinkuljettajana toimi lempeä kirjailija, jolta sain luovuuden matkamuistoja reppuuni. Ymmärsin, että kirjoittaminen on jäävuoren huippu, kaikki kirjoittamisessa oikeasti tärkeä on huipun alla piilossa, tutkittavissa ja löydettävissä. Kenenkään ei tarvitse olla luova. Kirjoittaminen on arkea ja arki on kiinnostavaa silloin kun kirjoittaja itse on siitä kiinnostunut.

Matkapäiväkirjaani olen kirjoittanut: ” Olen ryhtynyt taas lukemaan niin kuin vuosia aikaisemminkin. Luen kaiken minkä löydän surusta ja kuolemasta. Luen elämäkertoja, historiallisia romaaneja ja muistelmia. Ja lukiessani teen muistiinpanoja, saan ideoita ja innostun kirjoittamaan lisää ja muokkaamaan jo kirjoittamiani kertomuksia.”

Kadonneet sanat reppuun

Jäävuoren huipun alta paljastui kolme suruani, jotka olivat kietoutuneet tiukasti yhteen. Oli aika alkaa erotella niitä, järjestää ajatuksia ja tunteita, palata menneeseen, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Suruista vanhin oli lapsen surua isän menetyksestä. Lapseni kuoleman jälkeen äidin suru loi synkän varjon elämääni. Viimein tuli myös suru puolison kuolemasta.

Olin hukannut sanat vuosikausiksi lesken suruun. Sanat, joilla ennen olin suruani kutonut. Vähitellen ne löytyivät ja pian kirjoitin aina kun voin töiden ja harrastusten lomassa. Korona niukensi kontakteja tai sitoi ne etäyhteyksiin. Yksinäiset hetket täyttyivät kirjoittamisella.

Joskus pääsin pikamatkalle lentäjän kyytiin. Lentomatkalla flow tarttui niin, että jäin leijumaan korkeuksiin moneksi päiväksi. Luja luottamus omaan tekemiseen kannatteli pitkään ja onnistumisen ilo joudutti eteenpäin. Sain seilata välietapeilla upeiden ihmisten kanssa. Matkakumppanit vaihtuivat, mutta meitä yhdisti aina vimmainen kirjoittamisen palo. Nämä retket eivät olleet kisamatkoja, vaan yhteisiä vaelluksia tuntemattomissa maisemissa. Jokainen jakoi omasta matka arkustaan muille tarinoita, kysymyksiä ja lämpimiä ajatuksia. Minäkin rohkenin avaamaan kertomuksia kuoleman surusta tuntemattomille ihmisille. Ne otettiin vastaan kiinnostuksella. Suru koskettaa meitä jokaista ennemmin tai myöhemmin, sillä kukaan meistä ei ole siltä suojassa.

Matkaväsymystä

Hyvin matkaa taittava laivakin jättää jälkeensä rantakiviä murskaavat mainingit. Samalla tavalla tylsä arki kulutti vahvat lauseet, upeat ideat ja madalsi unelmat. Keväällä tunsin matkaväsymystä. Kyseenalaistin kirjoittamisen tarkoituksen. Oma tekeminen vaikutti turhalta ja tarpeettomalta. Suvantopaikoissa mietin, joko jättäisin matkanteon ja päättäisin tulleeni perille? Matkapäiväkirjaani olen kirjoittanut: ”En haluaisi kirjoittaa vain itselleni, mutta en usko, että näitä sivuja kukaan muu koskaan lukee.”

Pitkällä matkalla on tehtävä valintoja. Kuljenko aina kohti valoa pitkin helppoja reittejä vai suostunko myös kapeille, pimeille kujille, joilla kulku on vaikeaa.

Löysin sisältäni pelkoa. Pelkäsin sitä mitä itsestäni nousee, miten kestän sen. Pelkäsin tekstin julkaisemista ja samalla unelmoin juuri siitä. Pelkäsin avata elämääni ja minulle tärkeiden ihmisten elämää luettavaksi kaikille. Pelkäsinkö itseni paljastumista? Pelkäsin omaa totuuttani ja silti tahdon tonkia sitä auki, kulkea pelkoja päin.

Kivisimmät ja oudoimmat reitit ovat olleet antoisimpia. Niillä olen oppinut, että pitää kirjoittaa peloista, suruista, menetyksistä. Pitää kirjoittaa kaikesta siitä, mikä tuntuu pahalta, jotta pääsee kirjoittamaan myös siitä, mikä tuntuu hyvältä ja onnelliselta.

Miksi kirjoitin?

Tarina muovasi menneisyydelle ja toivolle merkityksen, jossa nykyisyys avautui uudella tavalla. Ikävä taittui, uusi aines löytyi. Tarinan edetessä surujen sekava vyyhti muuttui langaksi, josta saattoi neuloa tarinapeiton, jonka alla on hyvä olla.

Kirjoitin järjestääkseni ajatuksiani. Kirjoittamalla tutustuin itseeni ja elämääni uudelleen. Halusin kirjoittaa lapsilleni siitä, mitä perheemme on kohdannut ja miten olen sen kokenut. Lopulta halusin myös kirjoittaa kaikille muille, vertaisilleni, joiden kokemuksista olin itse ammentanut valtavasti voimaa ja ymmärrystä.

Matkan jatkuessa syntyi unelma. Unelma kirjasta, joka herättäisi ajatuksia. Unelma kirjasta, jonka tarina olisi riittävän arvokas kestääkseen aikaa. Unelma kirjasta, joka koskettaisi ja toisi lohtua lukijalle.

Vuodenajat ja vuodet ovat vaihtuneet. Olen viihtynyt kirjoittajan mutkaisilla ja vaivalloisilla teillä. Olen rullannut painavia laukkuja ylämäkeen ja alamäkeen, olen kantanut keveitä reppuja, joiden monet taskut ovat olleet täynnä pieniä ideoita, aiheita, korjausehdotuksia ja kiitoksia. Olen istunut täpötäysien matkalaukkujen päällä saadakseni niiden lukot loksahtamaan kohdalleen, kun kurssien anti on ollut niin suuri, ettei se ole meinannut mahtua mukaan.

Kirjoittajan matka ei lopu koskaan. Aina tulee uusia reittejä tutkittavaksi ja uusia tarinoita kerrottaviksi. Väistämätöntä-teos on kuitenkin tämän matkan päätepiste. Seuraavista reissuista ei ole vielä tietoa, mutta matka jatkuu. Amerikkalainen psykologian professori, James W. Pennebaker, on tutkinut ja todistanut, että kirjoittaminen tekee ihmisen paitsi onnelliseksi myös terveeksi.

-Marjaana Talonen

Tässä blogitekstissä kuvaillun kirjoittajan matkan myötä syntyi teos ”Väistämätöntä”. Kirjassaan Marjaana käsittelee lapsen ja puolison kuolemien aiheuttamaa surua, toivon näkökulmaa kuitenkaan unohtamatta.

Väistämätöntä – Marjaana Talonen:
https://kirjakauppa.bod.fi/vaeistaemaetoentae-marjaana-talonen-9789528064121

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].