Saatan sinua rakkaani,
saatan matkaan.
kuljen kanssasi viimeiseen asti,
sille rannalle,
jossa sanomme näkemiin.

Oli viimeinen yhteinen viikkomme saattohoito-osastolla. Lokakuu oli lopuillaan. Ja yhtä vääjäämättömästi, kuin puiden lehdet kellastuivat ja tippuivat, oli yhteinen aikamme päättymässä. Oli vuosi 2022.

Sain olla rakkaani vierellä aivan loppuun asti. Tämä runo oli myös sydämen muotoisessa kukkaseppeleessäni.

Marraskuun hautajaisten jälkeen suru muutti asumaan. Oli vain suru. Se kietoi minut viitallaan ja suojasi minua kaikelta muulta ympärillä olevalta.

Paluu rannalta järisyttää.
En vielä tiedä,
en ymmärrä.
Pelkään, että unohdan.

***

Minä hengitän ja kävelen,
vaikka sydämeni on
surusta raskas.
Joki virtaa edelleen.
Vain joki virtaa.

Perheeltä ei tarvitse suojautua, eikä ystäviltä. Pian huomaan, että on välttämätöntä saada kertoa, mitä olen kokenut. Puhelut ja kohtaamiset kannattelevat minua uuteen vuoteen. Vuoteen 2023. Alan myös koota valokuvia albumeihin.

On aika pysähtyä,
odottaa.
Kellua toisen varassa.

***

Kun uskaltaa tulla nähdyksi
alkaa sisin elpyä,
vaikka se ensin hajoaakin.
Rakentuakseen uudelleen.

Uuden vuoden alku tuntuu lohduttomalta. Miten elämä voi tästä jatkua. Lohduttomuuden keskellä alan kuitenkin myös ymmärtää, mitä olen saanut mukaani matkalleni.

Ajanlasku ja aika ovat saaneet
uuden merkityksen.
Kaikki on saanut uuden merkityksen
tai merkitys on löydettävä uudelleen,
koska merkitys olit Sinä ja me.

***

Näin veneesi lipuvan pois.
Jäin odottamaan, mutta et kääntynyt
takaisin.
Kyyneliltäni en nähnyt,
mitä olit minulle jättänyt.
Kun huomasin aarteen, otin sen talteen.
Vaalin sitä, pelkäsin kadottavani.
Kun uskalsin lähteä rannalta, ymmärsin,
että aarre on sydämessäni,
aina mukanani.

***

Saatoin Sinut matkaan.
Sinäkin saatoit minua.
Annoit rakkautesi
matkalleni eteen päin

Vuosi kulki hyvin hitaasti. Olin palannut töihin tammikuun alussa. Työ kantoi. Iltaisin ja viikonloppuisin surin ja itkin ja kokosin albumeja. Ja hoidin kuolinpesän asioita. Pimeä vuodenaika antoi luvan olla väsynyt ja vetäytyä omiin oloihin. Onneksi oli työ.

Päivän pidentyessä alkoi uudenlainen tunne nousta sisimmässä. Nyt saisi aika kyllä pysähtyä. Eihän tänä vuonna voi tulla kevättä!

Vaikka en vielä jaksanut
nostaa katsettani,
kuulin sen.
Joutsenet ovat palanneet.

***

Surupuvun harmaa viipyy hartioillani,
kaipaus painaa yhä rinnassani.
Pyysin taivaan sineä helmaani,
tuulen tuomaan kevyemmät kengät.

***

Siinä rajalla,
kun suru ja toivo kohtaavat.
kun eilisen väsymys on vielä
silmäkulmissani enkä erota
kiitollisuutta ja kipua toisistaan.

Juuri siinä on lepopaikkani.
Siellä voin kuulla sisimpäni äänen.

Kevät kuitenkin tuli. Olin kiitollinen jokaisesta kylmemmästä yöstä ja räntäsateesta, koska se viivytti luonnon heräämistä. Luonto oli kuitenkin minulle armoton. Auringon lämpö lisääntyi. Maa alkoi vihertää. Jopa täällä Pohjoisemmassa. Tiesin mitä olisi edessä.

Katson, miten veneitä lasketaan vesille
ja kahvila on auki taas iltaan.
Lapset kirmaavat ilman takkia,
eikä linnut lakkaa laulamasta.

Miten sydän voi samaan aikaan
pakahtua ilosta ja olla täysin riekaleina.

Kesä saapui. Ensimmäinen kesä. En ollut saanut aikaa pysäytettyä. Kesäloma. Oli aivan absurdia suunnitella lomaa yksin. Tiesin kuitenkin hyvin tarkkaan mitä haluan lomalla tehdä. Ensin kokeilin siipiäni ja ajoin yksin Lappiin. Sinne, missä olimme yhdessä käyneet viimeisinä sairasvuosina ja ennenkin monet kerrat. Vahvistuneena palasin kotiin ja pakkasin auton uudelleen. Oli aika matkata Etelä-Suomeen lasten ja ystävien luokse. Sain ensimmäisenä kesänä kokea paljon rakkautta ja jakamista. Luonto hoiti ja kesä antoi parastaan.

Tuuli otti surun keinuunsa,
auringon lämpö kannatteli lastaan.
ja hetken suru oli kevyt,
minun kokoiseni.

Kesän jälkeen kaikki oli toisin. Askeleeni alkoi hidastua, sydämeni tuntui raskaammalta. Ensimmäiset syksyn merkit luonnossa tulivat esiin ja muistuttivat viimeisestä yhteisestä syksystä vuotta aikaisemmin. Nyt oli aika pysähtyä. Suru halusi isomman osan minusta. Suru halusi minut hetkeksi kokonaan.

Katsoin sinua
kaksi kuukautta sitten
kuoriutunutta.
Olit valmis jo levittämään siipesi
ja lähdössä.
Minä rakensin talvipesää.

***

Varovasti hellitin otetta pelosta,
huolesta, murheesta.
Silloin en pudonnutkaan.
Minua oltiin vastassa,
Kannateltiin.

***

Kun rohkenin jäädä paikoilleni
tunsin liikahduksen.
Ja kuulin, miten puro teki
uutta väylää murehtimatta,
minne se johtaa.

Kului lopulta kaksi kuukautta tuossa talvipesässä. Tarvitsin apua. En olisi selvinnyt yksin. Ja vaikka kahden kuukauden päästä palasin taas töihin, olin toipilas ja apu ja tuki jatkuivat. Raotin hyvin hitaasti tuota ennenaikaisen talvipesäni ovea. Ensimmäinen suruvuosi oli kulunut ja tuntui kuitenkin, että aloitin jälleen aivan alusta.

Huomasin myös muuttuneeni. Näin selkeämmin, mitä haluan ja mitä en. Nyt jos koskaan minulla olisi oikeus piirtää rajani kirkkaina. Suru oli tullut pysyväksi osaksi minua.

Huominen tulee minua vastaan
ja kertoo milloin
vanha takki on riisuttava,
kello siirrettävä.

Vielä tänään
annan asioiden lipua ohi
tai olla.

***

Mitä ennen pelkäsin,
on tullut ystäväkseni.
Tunnustelen,
sovitan päälleni,
annan kulua käytössä.
Tulla osaksi minua.

Jossain kohdin uuden vuoden 2024 vaihtumisen aikoihin, aloin tuntea jälleen jotain uutta. Ensimmäisen vuoden aikana etsin turhaan itsestäni eteen päin menemisen merkkejä. Nyt kuitenkin ymmärsin, että en jätä mitään taakse, vaan kannan mukanani kaiken yhdessä kokemamme. Kannan surua mukanani. Olen kuitenkin itse vahvempi ja jotain voin ehkä unohtaakin. Kuljen surun kanssa eteen päin. Olen kynnyksellä, ovi avoimena.

Rakkautesi kantoi minua,
muistot siivittivät matkaani.
Tänään olen rannalla
sylissäni eilisen ruusut.
Otan ensimmäisen askeleen.

***

Ja yhtäkkiä kaikki on selvää,
vaikka eilen oli vielä pimeää ja itkin.
Siinä on minun suuntani, minun tieni.
Sitä kuljen.

Kun valo jälleen lisääntyi helmikuussa, aloin ihmetellä, kun oloni oli välillä kumman kevyt. Aivan hätkähdin tuota uutta tunnetta. Olin syksyllä pelännyt, etten enää voisi näin kokea.

Tänään en ajatellut itseäni,
en jalkojani kantavatko,
en sydäntäni.

Tänään kevään ensi lintu
lauloi toivosta, uudesta huomisesta,
luottamuksesta.

Tänään katseeni oli suora ja kirkas,
sydämeni avoin,
jalkani keveät.

Oulussa 2.3.2024 kevään ensi lintujen laulaessa,
1 vuosi ja 4 kk rakkaani kuoleman jälkeen.
Kaisamaria Kakkuri

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].