En ole kirjoittanut sinulle pitkään aikaan, varmasti vuosiin. Nyt ajattelen sinua taas paljon, sillä kymmenen vuotta tulee täyteen siitä kun lähdit. Tämä kevään aurinko, jota olen aina rakastanut, niin kamalan kirkas, vie aina osan minusta niihin päiviin, kun olimme löytäneet sinut ja kaikki romahti lopullisesti. Silloin aurinko tuntui kuin pilkkaavan sitä mustuutta. Se oli räikeä ja röyhkeä. Koskaan se ei ole enää minulle sama kuin ennen kuolemaasi.
Kirjoitin sinulle arkkuun mukaan kirjeen, jossa tein tiliä meidän suhteestamme. En enää muista mitä siihen kirjoitin, ainakin sen, että annan sinulle anteeksi. Silloin en vielä tiennyt, että sinulle anteeksi antaminen olisi paljon helpompi tehtävä kuin itselleen anteeksi antaminen. Sen kanssa olen vieläkin välillä matkalla. On kai vain hyväksyttävä, että minuun jää näitä asioita, jotka eivät koskaan kokonaan häviä, mutta joiden kanssa osaan jo elää. Ja jotka melkein aina pysyvät poissa.
Me emme olleet vain hyviä toisillemme. Niin kai muotoilisin sen nyt. Ensin ajattelin kaiken olleen minun syytäni, sitten syytin kaikesta sinua. Nyt kai ymmärrän, että olimme kaksi keskeneräistä ihmistä, jotka yrittivät elää yhdessä. Rakkautta ei lopulta koskaan puuttunut. Ei se ollut se, mikä puuttui. Jotenkin me vain tuhosimme toisiamme samalla, emme oppineet elämään yhdessä toisiamme suojellen. Olisi pitänyt olla samalla puolella.
Kadehdin niitä leskiä, jotka voivat puhtaasti ja kauniisti kaivata puolisoaan. Minun suruni on ollut niin hirveän täynnä ristiriitaisuuksia ja muut tunteet ovat peittäneet surua. Syyllisyys, viha, pettymys, suuttumus, raivo, ne kaikki nousivat välillä vahvemmiksi. Nyt kymmenen vuoden jälkeen tili on kai tehty sinun kanssasi, sillä pystyn tuntemaan melko puhdasta surua. Olen vihdoin tasapainossa tämän kaiken kanssa ja muistan sinut kokonaisena.
Kuolleista ei saa puhua pahaa. Pahaa en koskaan sinusta halua puhuakaan, etenkään nyt, kun sinulla ei ole mitään mahdollisuutta puolustautua. Voisin kertoa mitä vain, etkä sinä voi tuoda pöytään omaa tarinaasi ja kertoa miten kaikki sinun mielestäsi meni. Yritän olla niin reilu kuin osaan. Yritän ajatella meidän kummankin puolesta, argumentoida sinuna ja minuna kun puhun meistä.
Jollain tapaa nyt on helpompi nähdä monia asioita, etäisyyttä on kai kertynyt tarpeeksi. Näen ettet sinä tarkoittanut pahaa. Ja myös sen, etten minäkään ollut paha. Molemmat kompuroimme ja yritimme, vaikka silloin se ei aina tuntunut siltä. Nyt osaan olla lempeämpi sinulle ja vähemmän armoton itselleni. Ehkä sinäkin osaisit nyt paremmin, hillitsisit raivoasi ja pystyisit sanomaan anteeksi. Voi kun voisimme käydä nämä keskustelut nyt, kun minä olen vanhempi ja viisaampi ja osaisin sanoa oikein. Voi kun olisit kuulemassa.
Kadehdin myös eronneita. Heillä on aina olemassa mahdollisuus pyytää anteeksi. Aina voi korjata, ottaa takaisin, vaikka kymmenen vuotta vanhan väärän sanan. Ja vaikka ei saisi anteeksi, on ainakin pyytänyt, saanut sen itsestään ulos. Minä en voi. Sinä lähdit ja jätit minut yksin tekemään tiliä kaikesta.
Aikamoinen tili, kuusitoista vuotta joiden aikana me kasvoimme aikuisiksi ja yhteen tavalla, jota ei kai voi missään muussa elämänvaiheessa tapahtua. En minä erottanut sinun kuollessasi, mistä sinä alat ja mihin minä lopun. Ei ollut koskaan muodostunut mitään aikuista minää, joka olisi olemassa ilman sinua. Ystäväni sanoivat, että puhuin pitkään sinusta kuin olisit edelleen elossa, nykyisessä aikamuodossa. Sinähän olit. Minä puhuin sinulle mielessäni koko ajan. Mitä sinä sanoisit siitä ja tästä ja mistä tykkäisit. Välillä puin nyrkkiä ja kirosin sinua. Huusin suihkussa ääneti sinulle, millainen saatanallinen temppu se oli, minkä teit. Terapeutin kanssa puhuimme, miten final fuck you olisi minulta se, että minä tulen vielä onnelliseksi kaikesta huolimatta. Että jonain päivänä viettäisin tavallisen päivän, elämä olisi tavallista.
Nyt kaikki on tavallista minun elämässäni, lähes aina. Sitten ovat ne hetket, kun ymmärrän mitä on tapahtunut ja hetken mikään ei ole ollenkaan tavallista. Ne hetket menevät onneksi ajallaan ohi ja useimmiten olen jonkinlaisessa rauhassa elämäni ja kohtaloni suhteen. Olen nyt se mikä olen ja siihen vaikuttaa syvästi se, että elin sinun kanssasi ja kasvoin sinun kanssasi yhteen. Siihen vaikutti myös se, että sinä lopetit kaiken niin traumaattisella tavalla. Siitä traumasta kasvoi myös jotain sellaista ymmärrystä elämästä, jota en muuten olisi voinut saada. Koitan tehdä sillä jotain hyvää, jakaa sitä ympärilleni, ettei kaikki olisi ollut turhaa.
Jos kuulet siellä jossain tai näet tänne, haluaisin vain sanoa, että kaikesta huolimatta ja kaiken vuoksi kaipaan sinua ja toivoisin, että voisin vielä joskus jutella sinulle tästä kaikesta.
-Miia Aaltonen
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].
