Hieman pelotti tämän kirjoitus ja olen miettinyt paljon mitä kirjoitan. Päästä tulisi ulos tekstiä vaikka kuinka. Välillä on tullut pysähdyttyä ja mietittyä kaikenlaista tähän elämään liittyen. On kulunut jo 10 vuotta siitä, kun edesmennyt mieheni teki itsemurhan. Aika on tehnyt tehtävänsä, mutta ikinä kokemus ei häviä elämästä. Elimme tapahtuneen aikaan uusperhe-elämää mieheni ja poikieni kanssa, joista toinen aikasemmasta suhteestani. Muistan edelleen sen päivän, kun kerroin pojille, että isä on kuollut. Se päivä oli elämäni kauhein, vaikka minulla olikin tukijoukkoja vieressä ja ympärillä kertoessani asiasta.

Mietin mielessäni kuinka kertoa pojalle, että hänen rakkain ihminen on poissa? Ja että hän itse riisti elämänsä. Poikamme oli vasta täyttänyt seitsemän vuotta ja esikoulu juuri päättynyt. En vielä silloin voinut kertoa pojalle täysin totuutta, vaan sanoin sydämen lopettaneen lyönnit.

Uusi harrastus auttoi

Kesän hän temmelsi eikä oikein ymmärtänyt asiaa. Meille tarjottiin ammattiapua ja molemmat pojat kävivät terapiassa. Kumpikaan ei kuitenkaan kokenut sitä tarpeelliseksi ja sillä hetkellä se ahdisti heitä, joten lopetin sen. Sieltä neuvottiin, että minun pitäisi kertoa totuus, en kuitenkaan suostunut siihen. Alkuun vaan mentiin ja elettiin päivä kerrallaan. Poika alkoi käyttäytyä levottomasti vuosien aikana ja minusta tuntui ettei tästä tule mitään. Siinä kohtaa aloin miettiä eri harrastuksia ja poika löysikin salibandyn. Hän rauhoittui kovasti ja sai purettua sinne pahaa oloaan ja sai muuta ajateltavaa. Hän myös koki kuuluvansa johonkin, ei ollut erilainen. Elin hänen mukanaan tuossa harrastuksessa täysillä, vaikka teinkin kolmivuorotyötä. Taloudellisesti oli tiukkaa, mutta jotenkin selvisin ja löysin eri keinoja maksaakseni harrastuksen.

Totuuden kertominen toi helpotuksen

Ennen tuon harrastuksen aloittamista poika oli vaikeuksissa ja tunteet heittelivät laidasta laitaan. Aina kun hänellä oli huono päivä tai jotain, huusi hän minulle ” toivon että sinä äiti olisit kuollut, eikä isi”. Siinä kohtaa aloin miettiä, että minun on kerrottava totuus. Mutta kuinka puhua asiasta, jota ei aikuinenkaan ymmärrä. Totuuden kertominen oli järkyttävää, pelottavaa, mutta samalla se toi suuren helpotuksen. Minun ei tarvinnut enää miettiä, kuulisiko hän asian jostain toista kautta.

Aloin kertoa asiasta johdattelemalla häntä itse ymmärtämään mitä tapahtui. Pojan reaktio oli niin sydäntä särkevää. Hän itki hysteerisesti ja sanoi: ”Sano äiti, ettei se ole totta. Isi rakasti minua niin paljon, ei hän halunnut pois. Me nukuttiin aina vierekkäin, isi sanoi, että olen sen paras kaveri. Sano äiti, että se ei ole totta”.

Tästä alkoi pojan taistelu itsensä kanssa ja opettelua tunteiden käsittelyyn.

-Katja

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].