Merja Satulehto: ”Vau, musta tämä ryhmä ansaitsee erityisen kovat aplodit. Aikuisten alkeisryhmä on aloittanut tänä syksynä! Ja vielä aikuiset ihmiset, joilla ei aiempaa tanssiharrastustaustaa takana. Ja lähteä lavalle esiintymään, niin se jos joku vaatii siviilirohkeutta.”
H-hetki lähestyy. Showdance-ryhmämme (aikuisten alkeet) on jo esiripun takana odottelemassa ja kuulemme yleisön pauheen. 1000 neliön Tullisalihan kuulostaa olevan ihan täynnä!
Oppilaat pomppivat, heiluttelevat käsiä yms. Kukin valmistuu omalla tyylillään. Vitsailen, että kaadutaan varmaan lavalle meneviin portaisin jo. Nyt se tapahtuu, ryhmämme kuulutetaan lavalle. Kävelemme alkuasentoihimme. Spottivalot ovat kirkkaat. Tunnelmalliset siniset valot ja vähän lavastesumua. Nyt se alkaa. Musiikki alkaa soida. Esitys on alkanut. Huomaan ilokseni nauttivani. Esityksen jälkeen fiilis on, että tämä on vasta alku – haluan tanssia jatkossakin ja esiintyä.
Aina aiemmin olen viihtynyt vain kameran takana ja todella hyvin siinä roolissa. Olen ollut kuvaamassa esityksiä – miten ihmeessä olen nyt päätynyt kameran toiselle puolelle lavalla esiintymään ja vieläpä tanssimaan? Ala-asteen yksinlaulukokeet olivat kamalin painajainen ja vanhojentansseissakaan en todellakaan loistanut. Kaikki alkoi viime joululomasta. Ostin perheelle lahjaksi Dance Now -tanssipelin. Huomasin hämmästyksekseni itse tanssivani eniten ja yllättäen erikoinen modernia tanssia edustava koreografia Sian Chandelier nousi suosikiksi. Sitten keväällä näin kuopukseni tanssimassa Oulun teatterin päälavalla hienossa Balettikoulu Sinikellon esityksessä. Olin videokuvaajana, ja sain ihailla samaa esitystä kaksi kertaa kuvaajana aitiosta käsin. Vau, ajattelin, tähän on nähty vaivaa, satoja avustajia ja pukuja, oma hovisäveltäjä ja koko tarinan ja koreografian suunnittelu. Aitioon kuvaajalla oli myös mahdollista ottaa yksi avec mukaan – vaimoni piti olla siellä, mutta hän joutui juuri silloin sairaalaan erikoisten niska- ja selkäsärkyjen vuoksi. Vaimoani koitettiin ensin hoitaa väärällä diagnoosilla neurologian osastolla, mutta syöpäsoluja sisältäneen selkäydinnäytteen jälkeen hänet siirrettiin pyörätuolissa tutulle syöpäosastolle. Ja hän kuoli täysin yllättäen 12 päivää sairaalaan saapumisesta vapunpäivänä. Kuolinsyynä oli aiemmin jo hoidettu, mutta nyt täysin yllättäen hermostoon levinnyt rintasyöpä, joka vei ensin näön ja sitten liikuntakyvyn. Lopulta nieleminenkään ei enää onnistunut.
Ensimmäinen perjantai kuoleman jälkeen saapui nopeaa tragedian keskelle. Olo oli tyhjä ja kolkko – yksi oli poissa yhtäkkiä. Jaksoin kuitenkin tehdä raakaversion balettiesityksen videoinnista. Laitoin sen saman tien näkymään olohuoneen isosta telkkarista. Tytöt pukivat heti balettiasut päälle ja alkoivat tanssimaan iloisesti. Silloin tiesin – me selvitään! Meidän perhe selviää!
Aloitin Citydancen Showdance -ryhmässä elokuun lopussa. Aloitus oli epävarma ja hapuileva. Nautin kyllä, tämä oli jotain täysin erilaista ja otti kroppaan myös niin eri tavalla kuin muut lukuisat harrastamani lajit. Mutta olin todella huono ja kauhukseni huomasin olevani myös porukan ainoa mies. Lähetin Merjallekin sähköpostia eka tunnin jälkeen ja kysyin että mitäs ryhmää suosittelee. Halusin kuitenkin ryhmän, jonka tanssi olisi lähimpänä Chandelierin modernia tanssia. Kävin kokeilemassa kerran toisessa ryhmässä, mutta palasin. Toisen tunnin jälkeen ilokseni huomasin, etten ollut enää ainoa mies ja tanssista myös jäi tosi hyvä fiilis. Joten kerroin opettajalle, että ilmoittaudun koko syyslukukaudelle.
Traumaperäinen kasvun ensimmäinen kohta kuuluu: ”Joskus vaikeuksien kanssa kamppailemaan joutuneilla kehittyy ymmärrys uusista mahdollisuuksista, joita kamppailu on heille avannut.” (Resilienssi 2018, Soili Poijula). Minulle tämä on tarkoittanut ainakin vielä korostuneempaa tarvetta elää täyttä rikasta elämää. Olen jo aiemmin ollut sitä ihmistyyppiä, joka toteuttaa myös unelmansa. Mutta elämän hauraus iski vasten kasvoja kovalla voimalla täysin yllättäen viime keväänä. Se pani miettimään elämän rajallisuutta – on elettävä tässä ja nyt ja priorisoitava ajankäyttö itselle ja perheelle tärkeisiin asioihin. Nautitaan elämästä. Ja toteutaan unelmat.
Vaimonikin oli tanssinut aikuisbalettia ja molemmat tyttöni tanssivat nyt balettikoulussa. Nyt kun minäkin aloitin, niin olemme tanssiva perhe. Ja minullekin on nyt showtanssissa tullut jonkun verran tutuksi tenduet, pliét ja relevét – showtanssihan on yhdistelmä mm. balettia ja jazz-tanssia (tähän on sekoittunut mm. discotanssia, hip hopia, balettia, latinalaisia tansseja katutanssia ja afrotanssia.). Näin ollen voin auttaa tyttöjä heidän baletti-harrastuksessaan – tai saattaa kyllä mennä toisin päin.
Niin ja taaksepäinkuperkeikan voi oppia vielä 42-vuotiaanakin. Mun tytöt oppivat sen nyt paljon aiemmin, kun huomasivat että isäkin oli oppinut sen omissa tanssitreeneissään.
–Antti Savolainen
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].
