Toinen vuosirengas -kirjoitus on jatkoa ensimmäiselle blogilleni ”Paluu rannalta”

Toinen suruvuosi jatkoi kulkuaan. Kevät oli auennut uutena ja kirkkaana. Näin mahdollisuuksia edessäni. Päivät ja viikot kuitenkin vaihtelivat. Välillä sisimmän täytti ilo ja rohkeus, välillä halusin vetää jarrusta ja palata suruni kanssa omaan rauhaani. Olin myös edelleen hyvin herkkä ulkoa päin tuleville ajatuksille tai hyvää tarkoittaville kommenteille, jotka liittyivät minun elämääni.

Enemmän, kuin odotan suruni pienenevän,
pelkään sitä.
Enemmän, kuin toivon uuden suunnan aukeavan,
jarrutan sitä.

Ei surun yli tai ali mennä, ei kierretä tai katsota kaukaa.
Sen kanssa asutaan ja se on mukana aamukahvilla ja yön tunteina.

Mitä pidempään suru on ollut kanssani,
sen rakkaammaksi on yhteinen matkamme tullut.
Vähitellen ymmärrän, että kuulumme yhteen,
kuljemme yhdessä,
emmekä eroa koskaan.

***

Ethän siipiäni vasta auenneita
kovin koske.
Peitäthän harsolla hallan tullen,
tuulta siipieni alle puhallathan.

Huomasin myös sen, että LESKI- nimitys, joka surupolun alussa tuntui aivan kamalalta, alkoi sopia suuhuni. Huomasin käyttäväni tätä nimitystä yhä useammin kertoessani itsestäni. Muistan tunteneeni myös jonkinlaista vahvuuden tunnetta sanoessani, että olen leski. Sehän minä olen. Kuitenkin se aiheutti edelleen joskus hämmennystä. Nyt katson asiaa lempeämmin ja ymmärrän, että ihmiset lähes poikkeuksetta ovat hyväntahtoisia ja haluavat olla tukena. Oma suruni aiheutti kuitenkin välillä sen, että koin toisten sanat voimakkaasti.

Nämä kyyneleet jäivät sisälleni,
lämmittivät rintaani,
kiteytyivät helmiksi.

Helminauha kaulallani kertoo,
olen elänyt,
selviän

***

Suru elää ja kulkee,
se ei pysähdy,
se on.

Suru armahtaa,
se antaa levätä ja kasvaa,
ja kuitenkin suru on.

Kevät ja kesä alkoivat kuitenkin jälleen kantaa. Vuotta aikaisemmin olin tuntenut jo surun kevenevän. Nyt koin rohkeutta, jota en olisi uskonut itsestäni vielä löytyvän. Uskalsin kulkea ihmisten keskellä ja tavata uusia ihmisiä. Olenko tämä minä, välillä ihmettelin.

Näin merkitsemättömän tien.
Odotin tätä kohtaa, jossa vanha kartta
ei enää kerro tarkkaa suuntaa.
Kuitenkin sisimpäni kysyy nyt
ihmeissään, uskallanko?

Ja sama sisin vastaa, uskallat.
Et ole yksin.

***

Tie kutsui luottamaan,
kulkemaan.
Riisun epäröinnin.
Tie vie!

***

Samat veneet,
sama ranta.
Uutta sydämeni suunta,
ajatukseni valoisuus,
jalkojeni askel.

Sama suru,
sama ikävä sydämessä
ympärillään vähän matkaa
toista vuosirengasta.

Minussa eli vahvasti kaksi puolta. Toinen oli se rohkea ulospäinsuuntautuva minä, joka kulki uutta tietä eteenpäin. Aika ajoin tunsin sisimmässäni voimakkaan äänen, joka pyysi hidastamaan ja pysähtymään. Koin välillä ristiriitaa näiden välillä, enkä tiennyt miten edetä. Sain kuitenkin oppia, että hiljaisuus ja pysähtyminen, ovat ainoa oikea tie eteenpäin.

Elämän ottaessa
laukka-askelia eteenpäin,
jäi sydän jälkeen.
Kutsuu nyt odottamaan,
levähtämään.

***

Tänään pysähdyn ja kuuntelen.
Käännyn hetkeksi kohti sisintä
ja annan sen kertoa,
mikä on totta.
En selitä pois, en ohita.
En lakaise maton alle,
en paina villaisella.
Kuuntelen, mikä on totta.

Tänään ajattelen, että tie todella vei minua. Kuolema ja leskeksi jääminen muuttaa ihmistä niin
perin juurin, että itsensä on opittava tuntemaan uudestaan. Parhaiten se tapahtuu toisten
ihmisten seurassa ja mitä läheisempi on suhde, sitä enemmän. Pelon voittaminen ja luottaminen
ei ole helppoa. Valitsin kuitenkin rohkeuden ja sain kesän aikana kokea paljon iloa ja
merkityksellisyyttä.

Merkityksellisyys syntyy läsnäolosta.
Siitä, kun unohdat ajankulun,
hukkaat käsineesi tai
poltat nenäsi auringossa,
etkä huomaa mitään.

***

Tämä laulu, jonka tänään kuulen
on uusi.
Kuitenkin tiedän, että se on minun.
Sen sävelet kertovat uudesta alusta,
toivosta, rakkaudesta.
Sen tahtiin liityn.
En pelkää.

***

Näit minut,
kuulit.
Tulit kohti,
et pelännyt.

Tulin vastaan,
otin kädestä.
Luotin,
uskalsin.

Kesän kääntyessä kohti syksyä tunsin syystuulen tuiverruksen jälleen kasvoillani. Olin kuitenkin toiveikas sen suhteen, että tänä vuonna vuosipäivän läheisyys ei veisi minua niin syviin vesiin, kuin viime vuonna. Selviytymisestä ja eteenpäin menemisestä voi kuitenkin tulla taakka tai harha, jota myös itse loin itselleni. Kannustavat kommentit, joita en suostunut aiemmin kuulemaan keneltäkään toiselta, nousivat nyt omasta sisimmästäni; ”Kohtahan on jo kaksi vuotta kulunut.” ”Nyt pärjään varmasti jo ilman sairaslomaa.” Silloin viisas ystäväni sanoi; ”Sehän on vasta 24 kuukautta!”

Kiirehtiessä kohti vuoren huippua,
jäi huomaamatta,
että alhaalla laaksossa
voi huuhtoa kultaa.

***

Ei minun tarvitse kokonaan selviytyä.
Sen verran vain avata sydäntä,
että uusi valo pääsee sisään.
Sen verran luottaa,
että minua kannetaan.
Ja silloin, kuin huomaamatta,
aukeaa uusi tie, ennen kulkematon.
Ja sydän sykkii taas ja jalat tanssahtelee.

Tänään tiedän, että surun vaiheita ja surupolun kulkua ei voi ennustaa. Se yllättää minut aina uudestaan. Milloin keveydellään, milloin vaatimuksellaan pysähtyä. Toisen vuosipäivän läheisyys tuntui edelleen hyvin vahvasti. Keho kertoi viestiään tarpeestaan pysähtyä ja käpertyä jälleen hetkeksi hiljaisuuteen muistojen äärelle.

Niin paljon uutta elämää ympärilläni,
kaksi vuosirengasta suruni suojana.
Askelia on otettu, rohkeutta löytynyt,
pelkoja kohdattu.

Ja kuitenkin,
tänään haluan hiljentää kaiken ympäriltäni.
Kuoria kerrokset pois ja katsoa syvälle sisimpääni.
Tänään hiljaisuudessa.

***

Vasta näin kaukaa katsoen
ymmärrän,
mitä tarkoittaa
ei koskaan enää.

Tänä vuonna haluan pysyä herkkänä suruni viesteille ja sisimpäni äänille. Aavistan ja tunnen, että edessäpäin aukeaa jälleen jotain aivan uutta. Niinhän se elämässä aina on. En kuitenkaan enää yritä pyristellä surusta eroon tai jotenkin jouduttaa tätä matkaa. Kiirehtiminen ei kannata. Suru tulee aina olemaan osa minua, niin kuin on rohkeuskin.

Malta, älä kiirehdi, sanoi sisimpäni,
kun halusin jo eteenpäin.
Kuuntele, pysy, hiljaa, kuiskasi
kun kyselin vastausta.

Kuvaasi vasta piirretään,
lauluasi kirjoitetaan.

Oulussa 2.1.2025 uuden vuoden juuri alkaessa
2 vuotta ja 2kk rakkaani kuoleman jälkeen.
Kaisamaria Kakkuri

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].