Kirjoittelen tätä tekstiä Kuusamossa vuokramökin sohvalla. Olen täällä kahdestaan kaksivuotiaan tyttäreni kanssa. Osallistumme Surunauha ry:n vertaisvaellukselle Pienelle Karhunkierrokselle Oulangan kansallispuistossa. Vaellus on yksipäiväinen, mutta me olemme reissussa viisi yötä.
Kymmenen vuotta sitten vietimme juhannusta tästä muutaman kilometrin päässä mieheni ja hänen kavereidensa kanssa. Vasta täällä paikan päällä mietin, että missähän silloin 10 vuotta sitten oli se meidän juhannusmökkimme. Ja se olikin aivan samalla alueella, missä olemme nyt. Tuolloin olimme seurustelleet alle puoli vuotta ja olimme seurueen nuoripari. Siksi saimme mökin ainoan kunnon makuuhuoneen, kun muut nukkuivat yläkerrassa samassa tilassa. Tuo juhannus on jäänyt legendaariseksi ja sitä aina välillä muistellaan edelleen, vaikka kaikkien siellä olleiden kanssa en ole enää tekemisissä.
Mieheni tappoi itsensä syyskuussa 2022, joten traagisesta päivästä tulee pian kaksi vuotta. Tuolloin tyttäremme oli alle neljän kuukauden ikäinen ja olimme ehtineet olla naimisissa viisi kuukautta ja muutaman päivän. Olen siis ollut suurimman osan äitiyttäni totaaliyksinhuoltaja. Monet arkiset asiat sujuvat totutusti ja tyttärestä on kasvanut fiksu ja tarkka pieni ihminen, josta on jo nyt apua sekä seuraa.
Kun sain tiedon vertaisvaelluksesta, innostuin, mutta aloitin heti stressaamaan, että miten minä muka kaksivuotiaan kanssa lähden Raisiosta Kuusamoon. Vaelluksen järjestäjä rohkaisi tulemaan mukaan ja niin sitten ostin jo kesäkuussa elokuulle Rovaniemen autojunaan meno-paluuliput. Matkan lähestyessä tajusin, että lähtö osuu minun ja mieheni kihlajaispäivälle.
Vaellukselle ja ylipäänsä Lappiin/pohjoiseen lähteminen oli tärkeää, koska kävimme mieheni kanssa noin viitenä kesänä Lapissa vaelluksilla. Hän myös kosi minua Saana-tunturin huipulla. Kaikki aiemmat autojunareissuni olin tehnyt mieheni kanssa, joten nyt piti pistää VR lastaamaan auto.
Onneksi uskalsin tänne reissuun lähteä, koska nyt tiedän, että saan tyttärestäni uuden vaellus- ja
matkustuskaverin. Ja me naiset kyllä pärjätään, vaikka meidät hyljättäisiin karmeimmalla tavalla,
mitä ihminen voi toiselle tehdä.
Kukaan tuntematon vastaantulija ei ole reissun aikana ihmetellyt tai kommentoinut sitä, että miksihän tuo äiti on lähtenyt noin pienen lapsen kanssa yksin liikkeelle. Se käy itsellä välillä mielessä, kun liikumme kaksin jossain.
Vertaistukea sekä -vaellusta voin suositella kaikille. Oli se sitten Nuoret lesket tai Surunauha tai jokin muu järjestö, joka sitä tarjoaa. Voi se myös olla naapurin leskirouva, jonka kanssa jakaa saman menetyksen. Vaikka riittää ystäviä, niin harva 33-vuotias pystyy samaistumaan siihen, mitä itse olen kokenut. Joten en pysty ystävieni tai uuden kumppanini kanssa keskustelemaan ihan kaikesta leskeyteen tai itsemurhaan liittyvistä asioista.
Vielä pari lausetta, joita tekoäly tarjosi ja mielestäni fiksusti sanoitti tämän blogitekstin kirjoittamiseen:
”On kuitenkin tärkeää muistaa, että leskeytyminen nuorena ei määrittele koko elämää. Vaikka menetys on valtava ja tuska syvä, se ei ole loppu. On mahdollista löytää voimaa ja toivoa uudelleenrakentamalla elämää vähitellen. Tuki verkostoystäviltä, perheeltä ja ammattilaisilta voi olla ratkaisevaa tässä prosessissa.
Lisäksi on tärkeää antaa itselleen lupa surra ja käsitellä tunteitaan omassa tahdissaan. Jokainen suruprosessi on ainutlaatuinen, ja jokaisella on omat keinonsa selviytyä menetyksestä. Älä pelkää pyytää apua, jos tunnet tarvitsevasi sitä.”
-Liisa Yli-Yrjänäinen
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].