Lapset olivat 5 ja 7, kun eräänä aamuna luulin isän nukkuvan alakerrassa krapulaansa pois. Pesin ikkunoita ja lämmittelin puuhellaa ruokaa varten. Lapset halusivat tehdä hamahelmiä ja lähdimme alakertaan hakemaan läppäriä, jolta katsoa malleja. Ensin näin jalat. Sanoin ääneen, että mitä sä siinä istut, sitten näin värin, sinisen keltainen ja vyön. Huusin lapsille, että heidän pitää mennä pois ja he juoksivat omaan huoneeseensa leikkimään. Soitin ambulanssin ja se tuli, poliisit tulivat, kaikki tulivat. Lapset leikkivät.
Meidät vietiin TYKSn, jossa lääkäri vei minut toiseen huoneeseen, toisessa pidettiin huoli lapsista. Lääkäri oli ystävällinen ja lempeä, mutta napakka ohjeistaessaan minua, että minun pitäisi kertoa lapsille, mitä on tapahtunut, sillä he muistaisivat sen kertomuksen aina. Ja se olisi heille psyykkisesti parasta, että mieleen jäävä ääni olisi turvallinen äidin ääni. Minulle juotettiin pillimehua ja käärittiin peittoihin, että shokista johtuva tärinä ja palelu loppuisi ja olisin siinä kunnossa, että kerron asian tädin kanssa höpöttäville lapsille. En muista sanaakaan siitä mitä sanoin, muistan lasten silmät. Ja muistan lääkärin joka kertoi minulle, että kukaan ei olisi osannut kertoa asiaa paremmin ja turvallisemmin.
Lähdimme vanhemmilleni toiseen kaupunkiin muutamaksi viikoksi. Yritin oppia taas hengittämään. Vanhemmat ja veli nousivat aamulla lasten kanssa, kun minä taistelin itseäni pystyyn. Heillä oli joka päivä ruokaa, ulkoilua, leikkiä ja syliä. Joka päivä myös naurettiin jollekin. Videoita katsottiin tosi paljon, sillä silloin kenenkään meistä ei tarvinnut jaksaa mitään, mutta video vei ajatukset muualle. Käperryimme samalle sohvalle, aikuiset ja lapset.
Lapset olivat ensin aivan kuin aina ennenkin. He eivät puhuneet tapahtumasta mitään, he olivat hyväntuulisia ja leikkivät. He olivat tosi paljon lähellä ja vietimme muutaman viikon tiiviisti koko ajan yhdessä. He näkivät aikuisten itkun, mutta he eivät itkeneet. Koskaan ei kumpikaan kysynyt tai ole kysynyt myöhemminkään tuleeko isä takaisin.
Kysyin lapsilta, tekisivätkö he arkkuun piirrokset terveiseksi. Isä oli piirtäjä ja he piirsivät paljon yhdessä. Toinen teki, piirsi kaikki isän sarjakuvahahmot samalle paperille. Toinen sanoi piirtävänsä kaikille muille maailman ihmisille, muttei koskaan iskälle. Sanoin, että hänellä on oikeus olla vihainen. Samoin hän sanoi, että haudalle voi hänen mielestään viedä mieluummin rekallisen kakkaa kuin kortteja. Hautajaisiin pakotin heidät mukaan. Toinen oli niin vihainen ja vastusti lähtöä, että löi minulta huulen haavalle. Siellä he olivat vain hiljaa ja hämmennyksissä. Jälkeenpäin he ihmettelivät, miten iskä voi mahtua niin pieneen puulaatikkoon, kuin uurna. Hautajaispaikassa ystäväni piti lapsista huolta ja nauratti heitä teeskentämällä, että hän synnyttää pikkuautoja.
Kävimme muutaman kuukauden jälkeen tapahtuneen läpi lasten kanssa. Kysyin näkivätkö he iskän silloin alakerrassa. Kyllä he olivat nähneet. Ja toinen kertoi minulle, että tein väärin kun käskin heidät pois, he olisivat halunneet olla minun kanssani. Pyysin anteeksi ja sanoin, että silloin yritin suojella heitä, mutta tein varmasti väärin ja olin niin tolaltani, etten osannut paremmin. He saivat kysyä kaikkea, mitä halusivat. Kerroin myös, ettei tapahtunut liittynyt heihin mitenkään. Se ei ollut kenenkään syy. Ei edes isän, joka on ollut sairas.
Lasten raivo alkoi myöhemmin, mutta se oli määrittämätöntä. Toinen raivosi aina nukkumaan mennessä, toinen läksyjä tehdessä. Menin töihin, hain lapset, tappelin toisen kanssa läksyistä ja toisen kanssa nukkumisesta, itkin vartin suihkussa huutoitkua ja menin lasten väliin nukkumaan. Öisin he ottivat usein minua kädestä kiinni tai olivat muutoin tosi lähellä, kiinni ihossa. Halusimme kai kaikki unessakin varmistaa, että kukaan meistä ei ole hävinnyt. Niin me elimme päivän kerrallaan ja niihin päiviin mahtui myös tosi paljon rakkautta ja hyvää sen kaiken kauheuden keskelle. Minulla on kuva itsemurhaomaisten leiriltä, jossa lapset pelleilevät kameran edessä. Ei uskoisi mistä kuva on. Heillä oli siellä hauskaa, he olivat paikan ainoat lapset ja kaikkien sydän tuntui särkyvän sen vuoksi, että he kuuluivat sinne. He saivat joka välissä joltain aikuiselta huomiota ja herkkuja.
Raivon purkamiselle oli tärkeää löytää rakentavia tapoja, sen patoaminen olisi ollut pahinta. Rakensin lapsille hyökkäyspesän nojatuolista, tyynyistä ja peitoista. He juoksivat huutaen sitä päin ja löivät ja raivosivat. Yhtä lailla kuin minua suututti oletus kauniista kaipuusta ja surusta, se ärsytti lapsia. Me olimme täynnä tunnetta, eikä se ollut vain taivaanrannan väristä ja kaunista.
Ensimmäisenä isänpäivänä päätin, että meillä on kiva tavallinen päivä. Ei tehdä mitään isänpäivä juttuja eikä mainita koko asiaa. Toinen lapsista yritti ärsyttää minua koko päivän. Päätin etten ärsyynny, koska oli sentään lasten ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Kun mikään muu ei auttanut, lapsi tökkäsi ulkona kaislan kuralammikkoon ja sitten minua kasvoihin. Katsoi sillä ”jokos suutut” -ilmeellä. Hiukan aikaa vaihdoimme kovaäänisesti mielipiteitä tapahtuneesta. Sitten sanoin, että sinulla on iskää ikävä ja olet siksi vihainen ja haluat purkaa sen jonnekin. Hän huusi ettei ole. Ei todellakaan ole kyse siitä. Sen jälkeen halasimme ja tuntui, että meistä kaikista oli purkautunut jotain. Seuraavina isänpäivinä he tekivät innoissaan kortteja ja lahjoja enolle, pappalle ja vaarille. Ainut ongelma heille oli, että koulussa olisi tehty yksi kortti ja lahja, ja heillä saajia oli monta. Haudalle he eivät ole koskaan vieneet yhtään korttia tai lahjaa. Heistä olisi typerää viedä ne ulos pilaantumaan sateeseen. Ei iskä ole heille siellä kivellä.
Jossain kohtaa minulla oli hirveä huoli lasten menetyksestä ja se purkautui ylianalysoimisena, niinkuin helposti käy. Etenkin kun on itse vähän niinkuin alan ammattilainen. Silloinkin minua auttoivat lapset, jotka olivat minua viisaampia. Toinen sanoi minulle, että äiti hei, ei kaikki johdu siitä, että iskä kuoli. Ollaan me hei kiukuteltu ennenkin.
Opin vuosien saatossa kuuntelemaan lapsia ja heidän tarpeitaan paremmin. Jos jotain tekisin toisin, kysyisin jo niiltä pieniltä, mikä heistä on nyt parasta. Olen oppinut, miten suuri viisaus lasten kyvyssä surra on. He surevat totaalisesti hetken ja sitten kun heidän aikaikkunnansa tai sietokykynsä tulee täyteen, he juoksevat leikkimään. He uskaltavat olla myös kaikissa tunteissa rehellisiä, eivätkä esitä toisten tähden mitään roolia. Lasten sururyhmässä he eivät suostuneet lähettämään ilmapallolla viestiä iskälle taivaaseen, sillä heidän mukaansa se pallo ei kyllä taivaalle mene, sillä välissä on ilmakehä, eikä se pääse sen läpi avaruuteen. Siinä kävisi vaan niin, pallo räjähtäisi jonkun pihalle ja sitten sitä tyyppiä harmittaisi kun sen pihalla on roskaa. Minusta olisi ollut kaunis hetki itkeskellä sitä, kun lapset lähettävät taivaalle viestin iskälle. Mutta ymmärrän, ettei heidän tehtävänsä ole tehdä surun performansseja ketään muuta varten.
Toivon, että kaiken kaikkiaan olen pystynyt antamaan heille suurinpiirtein sen, mitä he tarvitsivat. Eikai kukaan pysty täysin, mutta paineet ovat erityisen kovat meillä leskillä. Siinä samassa kun vanhemmuudesta tippuu puolet pois, nousevat vaatimukset vähintään samassa suhteessa. Tämän enempään en olisi pystynyt, enkä tämän enempää osannut. Kun kaikkea muistelee taaksepäin, nyt kun on kohta kulunut kymmenen vuotta, on sanottava, että elämä on ollut kauheasta tapahtumasta huolimatta myös hirveän hyvää. Kauheus ei saanut meitä kokonaan.
-Miia Aaltonen
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].
