Niin paljon riittää kanssaeläjiä, jotka luulevat tietävänsä, millaista on olla nuori leski. Ja nimenomaan luulevat, koska eivät he oikeasti tiedä.
Onneksi eivät tiedä, sillä tämä ei ole vitsi. En haluaisi kenenkään läheiseni kokevan tätä piinaa, mitä olen itse yrittänyt monta vuotta selvittää sekä hoitaa. Monesti olet voimaton ja sinulla on turhautunut olo. Varsinkin näin leskiperheen vanhempana, aika ei tunnu riittävän millään, vaikka kuinka yrittäisin karsia meidän elämästämme ylimääräisiä asioita pois. (Se kun on ollut myös neuvojien yksi lempiaiheita.) En pysty karsimaan enää! Ystävistäni moni on jo karsinut itse itsensä pois mun elämästä, sitä mä en ole tehnyt. Leskivanhempi monesti on jo kaikkensa yrittänyt ja useimmiten valitettavasti karsinut sieltä omista harrastuksistaan sekä menoistaan jo liikaakin, sillä työnkuormaa eivät muut näe.
Tämä vanhemmuus sisältää siis myös lapsia, aivan ihania lapsia, joita itsekin rakastan yli kaiken, väsymyksen ja riittämättömyyden tunteistani huolimatta. Edelleen. Silloinkin, kun illalla ei voimia enää ole ollut moneen tuntiin ja hän kysyy; ”voitko ..” Kyllä minä voin ja minä tulen kuuntelemaan, mitä hänellä on asiaa.
Se vanhemmuus siis ja jaksaminen. Leskivanhempi kun on se ainoa ihminen, joka aina perheensä ainoana aikuisena lähtee töistä pois, kun koulusta tai päiväkodista soitetaan, että ”Hei, lapsesi on kipeä, pääsisitkö kuinka pian hakemaan hänet kotiin?”. Hän myös hoitaa sairaana lapsensa, monesti täysin yksin, sillä näin monta vuotta kestäneenä tartuntatautiaikana hyvin harva lähisukulainenkaan on ollut halukas hoitamaan kipeitä lapsia, jotta se itsekin sairaana oleva leskivanhempi jaksaisi siellä kotona miettiä edes sitä syömistä.
Leskivanhempaa ei auta tai tue, jos hänelle menet sanomaan, että ”Tuo on sitä vanhemmuutta.” tai ”no kaikilla meillä on rankkaa lasten kanssa”. No joo, voi muillakin olla rankkaa lapsiperheessä, mutta mikäli leskivanhempi uskaltaa kertoa sinulle luottamuksella omista väsymyksen tunteistaan, niin hän kaipaa kuuntelijaa. Eikä sitä, että sinä alat hänelle kertomaan myös siitä kuinka raskasta sinulla itselläsi saattaa olla. Kuuntele herkällä korvalla. Ole läsnä. Ehkä halaa.
Nuori leskivanhempi toivoisi monta tuntia lisää arkeensa, jotta hän saisi myös omaa aikaa itselleen. Hän saattaa tehdä päivätyönsä, hoitaa kaikki kotityöt, viedä sekä hakea lapsia harrastuksiin ja yrittää muistaa maksaa mm. laskunsa ajallaan. Lattianpesut ja lakanoiden vaihdot eivät ole aina leskivanhemman arjessa niitä kärkisijoille meneviä hommia. Leskivanhempi unelmoi istualtaan juodusta kahvista, omista harrastuksista tai tulevan kesän festareille pääsystä. Hänellä voi mennä useampi viikko siinä, kunnes olisi joskus edes yksi oma ilta, jolloin näkisi ystäviään tai kävisi juhlimassa, sillä välillä jonkun muun huolehtiessa lapsista. Toisilla sitä tapahtuu vielä harvemmin. Nuo leskivanhemmat ovat jo niin uupuneita oman arkensa sekä vanhemmuutensa kanssa, että eivät ehkä enää sitä edes huomaa. He ovat tottuneet suorittamaan. Heistä olen itsekin huolissani. Lähisukulaisiltaan ja ystäviltään leskivanhempi toivoisi ymmärrystä, kuuntelua. Ei saarnaamista tai ilkeitä vihjailuita. Kysy, voitko auttaa jotenkin. Ja jos lupaudut auttamaan, tee se. Valitettavasti me muistamme liian hyvin ne hetket, kun meille luvattu apu on unohdettu. Vanhemmuus on rankkaa ja välillä kaoottista, kun sen tekee täysin yksin.
Tämä outo vanhemmuus, mitä kukaan meistä leskivanhemmista ei ole valinnut, niin on täynnä raakoja tilanteita, missä omat voimat ovat koetuksella. Moni meistä vuosittain tekee vuositilien muodossa tilityksiä lasten rahan käytöstä DVV:lle, ja tuossa hommassa olo voi turhautua sekä olla voimaton. Moni meistä voisi tarvita sihteerin palveluita siitä selvitäkseen, mutta omin voimin sekin on hoidettava. Osaa tai ei. Myös kuolleen puolison perinnön jaossa voi kestää, sillä siihen meidän tulee hakea edunvalvojan sijaista itsellemme. Se on hidas prosessi.
Kaikkien noiden paperiasioiden jälkeen, lasten koulusta tulevat viestit, siis ne lukuisat ja ihanat Wilma-viestit, ovat nuorelle leskelle ”wilma-tason ongelmia”. Sukset, monot ja muut vaatimukset hoituu siinä ohella, viimeisimpänä hommina, mutta ne ovat helppoja. Perheen, lasten, läheisten ja rakkaiden hyvinvointi tulee ennen niitä. Nuori leskivanhempi kun on tässä tilassa tahtomattaan, ja kyllä, meitä on paljon.
Miltä tuntuisi, jos jatkuvasti joutuisit olemaan huolissasi, yksin, oman lapsesi hyvinvoinnista vaihtuvien koulukuraattoreiden sekä psykologien keskellä? Kuunnellen yksin, kun lapsesi itkee iltaisin sitä, että hän ei halua mennä nukkumaan, kun hänellä on ikävä.
Miltä tuntuisi huolehtia yksin kaikista talousasioista, tuloista ja menoista, tukihakemuksista ja maksaa kaikki myös mahdollisesti puolisosi elinaikanaan ottamansa velat pois? Maksat lapsille harrastusvälineitä ja ostat uusia vaatteita, mutta et muista milloin olisit itse käynyt parturissa.
Ja miltä.. kaiken tämän jälkeen tuntuisi, jos lähisukusi olisi halukas auttamaan sinua lastesi hoidossa ja vanhemmuutesi tukemisessa vain eniten silloin, kun sinun tulee päästä töihin?? Tämän jälkeen he vielä ihmettelisivät yhä sinun väsymystäsi, ymmärtämättömyyttään.
He eivät ymmärrä, että tarvitsisit omaa aikaa sun vanhemmuudesta.
Sä tarvisit vaan omaa aikaa.
Tai edes aikaa itkeä.
Sillä tämä vanhemmuus itkettää. Monesti.
Nimimerkillä, ”Vähän eri elämä”
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].
Yksi vastaus
Moro
Hieno ja samaistuttava kirjoitus.
Muistan itsekkin kun koitin reippaana selittää miten hyvä tukiverkosto minulla onneksi on, mutta en osannut/kehdannut/ ymmärtänyt käyttää sitä ennen kuin olin hiuskarvan päässä totaalisesta uupumuksesta.
Käyttämätön tukiverkosto ei ilmeisesti vaikuta vanhemman hyvinvointiin ainakaan positiivisesti? Ei. Ei se vaikuta.
Nyt onneksi olen pikkuhiljaa opetellut pyytämään ja hyväksymään apua ja arki alkaa olemaan kestävämmällä pohjalla. Omille harrastuksille löytyy aikaa onneks kerran tai pari viikossa arkena ja viikonloppuisin apua saa helpommin. Vielä kun saa kasvukivut käsiteltyä sen suhteen, että kun itsekkäästi hyödynnän tukiverkostoani ja otan omaa aikaa niin en aina tuntisi olevani huono ja riittämätön vanhempi, niin ollaan jo varmasti saamassa arkea kestävälle pohjalle.
Mutta niin pitkälle tämänkin asian tajuaminen / oppiminen piti venyttää, että pari vuotiaan tytön nukuttamisen aikana piti käydä hajoilemassa ja itkemässä sikiöasennossa keskimäärin kolme kertaa illassa ja kasailla itsensä, että voi mennä jatkamaan nukutusta. Eikä vielä siinäkään vaiheessa hälytyskellot soineet kun otat ”omaa aikaa” illalla nukutuksen jälkeet ja puunaat keittiötä vielä puolen yön aikaan. Vain, että kerkeät juuri nukahtamaan ennen kuin muksu heräsi ensimmäisen kerran. Mutta aamulla oli puhdas keittiö sotkea 😅
Onneks eräs tuttu otti puheeksi nukkumiseni ja halusi katsoa kelloni uniseurantaa, jolloin tilanne valkeni itsellenikin. Noin. 8 viikkoa 4-5h unikeskiarvoilla viikossa oli se herätys, jolloin ensimmäisen kerran pakkasin muksun vanhemmille pariksi yöksi ilman, että on Iskän ”vapaa viikonloppu” ja taisin horrostaa noin 20h vuorokaudesta.
Onneksi(?) Olen vielä niin nuori, että isovanhemmatkin ovat sen ikäisiä, että jaksavat touhuta muksun kanssa mielellään ja olen tosiaan onnekkaassa asemassa oikeasti hyvän tukiverkon kanssa. Näin ei kaikilla ole 😞
Voimia kaikille!