Suuressa menetyksessä ja surussa on hämmentävä piirre, josta puhutaan liian vähän: lesken on kaiken muun lisäksi luovuttava myös omasta itsestään.

Kun puoliso kuolee, ei menetä vain toista ihmistä. Menettää myös kokonaisen maailman: arjen, tulevaisuuden, perinteet, roolin ja usein osan ystävistään. Itse havahduin vasta ajan myötä siihen, että menetin myös sen itseni, joka oli rakentunut yhteisen elämän ympärille. Löysin itseni tilasta, jota on vaikea selittää. En ollut enää entinen — mutta en myöskään vielä mitään uutta.

Löysin tiibetiläisestä buddhalaisuudesta tälle osuvan termin: bardo, välitila. Sen kuvaus resonoi voimakkaasti omien viime vuosien kokemusteni kanssa. 

Länsimaisessa ajattelussa suru nähdään usein prosessina, jonka tavoitteena on paluu tasapainoon ja normaaliin arkeen. Bardon näkökulma on toinen. Siinä ollaan tilassa, jossa vanha on päättynyt eikä uutta vielä ole, ilman oletusta siitä, että tarkoitus olisi palata entiseen. Jokin on kuollut pysyvästi, ja sen kanssa on opittava elämään.

Tämä vastaa omaa kokemustani. Suuri suru ei ole ollut poikkeama normaalista elämästäni, vaan muutos, joka muovaa minua pysyvästi. Ja vaikka tämä on välillä pelottavaa, siinä voi olla myös paljon hyvää.

Bardon ajattelu opetti minulle, ettei välitilassa oleminen ole virhe. Se on osa ihmisyyttä. Juuri tässä välitilassa olen oppinut enemmän itsestäni ja elämästä kuin koskaan aiemmin. Kun elämä repi pois kaiken sen, minkä varaan olin rakentanut turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen, jäljelle jäi vain kysymys: kuka minä olen?

Bardossa ei voi piiloutua. Ei roolien, ei suorittamisen, ei selittämisen taakse. On pakko katsoa itseään suoraan. On pakko kohdata se, mitä oikeasti tuntee — ja mitä oikeasti pelkää. Ja ehkä kaikkein vaikeinta: on ollut pakko myöntää, etten itse koskaan palaa ennalleen.

Mutta samalla siinä on jotakin kummallisen puhdasta. Kun vanha minä murenee, alkaa erottua, mikä minussa on ollut totta ja mikä vain opittua. Mikä on ollut omaa ja mikä muiden odotuksia. Mikä minulle oikeasti on tärkeää tässä ja nyt. Bardo tarjoaa syväymmärrystä itsestäni. Tämä ymmärrys toimii kompassina kohti uutta hyvää.

Välitila selittää minulle myös sen, miksi dialogi ihmisten kanssa on alkanut tuntua poikkeuksellisen merkitykselliseltä, ja miksi uudetkin ystävyydet voivat syntyä nopeasti ja tuntua syviltä. Kun vanha identiteetti on murtunut, mutta uusi ei ole vielä valmis, ihminen kohtaa toiset vähemmän roolien ja enemmän todellisen läsnäolon tasolla. Puhutaan siitä, miltä oleminen oikeasti tuntuu. Ei vain siitä, mitä tapahtuu.

Silloin syntyy usein kokemus ajattomuudesta: yhteydestä, joka tuntuu olleen olemassa aina, vaikka se on vasta löytynyt. Olen hämmästellyt tätä muutaman uuden, läheiseksi muotoutuneen ystävän kohdalla. On kuin olisin löytänyt “uusia vanhoja ystäviä”. 

Bardo resonoi myös aiemmin löytämäni stoalaisen ajattelun kanssa. Stoalaisuudessa korostuu ajatus siitä, että emme voi hallita tapahtumia, mutta voimme vaikuttaa omaan sisäiseen asenteeseemme. Tämä ratkaisee kokemuksen laadun.

Muistan kerran pysähtyneeni kuullessani viisaita sanoja siitä, ettei trauma synny vain tapahtumasta, vaan myös siitä, miten se jää elämään meissä. Ajatus on lohdullinen, koska se siirtää painopisteen pois menneestä ja tuo sen tähän hetkeen, johon pystyn vaikuttamaan.

Ehkä tärkein asia, jonka bardo on minulle antanut, on luvan olla välitilassa. Luvan olla tietämättä täysin, kuka nyt olen, ja millaiseksi elämäni tästä muotoutuu. Suru ei ole poikkeama, joka minun pitää ratkaista. Se on muutos, joka on totta. Ja jos sen kanssa oppii elämään rehellisesti, sen keskeltä voi löytyä jotakin yllättävää: syvempi yhteys toisiin ihmisiin ja itseensä — ja hiljalleen uusi minä.

Bardo ei ole paikka, josta pitää päästä pois. Se on tila, jossa minä alan syntyä uudelleen — syvimmän surun tällä puolen.

-Petri Seppänen

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].