Yhteiskunnassa elää yhä vahva ajatus siitä, että jos leski muistelee edesmennyttä puolisoaan, hän ei olisi vielä päässyt eteenpäin elämässään tai olisi valmis uuteen parisuhteeseen. Tämä ajatus on paitsi virheellinen, myös monelle leskelle raskas ja rajoittava.

Puolison menettäminen ei ole asia, joka “käsitellään loppuun” ja jätetään taakse. Sureminen ja muistaminen voivat kulkea rinnakkain uuden elämänvaiheen, kasvun ja jopa uuden rakkauden kanssa. Edellinen puoliso on osa lesken elämänhistoriaa – ei este tulevaisuudelle.

Moni leski joutuu perustelemaan oikeuttaan muistaa: miksi puhuu menehtyneestä puolisosta, miksi käy haudalla, miksi säilyttää muistoja. Samalla oletetaan, että nämä teot kertovat kiinni jäämisestä, vaikka todellisuudessa ne voivat olla merkki hyväksynnästä, rakkaudesta ja eheydestä.

Olisi tärkeää nostaa esiin leskien ääniä ja kokemuksia: sitä, miten elämä voi jatkua merkityksellisenä, avoimena ja rakkaudellisena, vaikka suru kulkee mukana. Muistaminen ei sulje pois uutta – ne voivat elää samassa sydämessä.

Lopulta herää myös kysymys: miksi puolison muisteleminen nähdään eri tavalla kuin muiden läheisten ja rakkaiden ihmisten muisteleminen? On täysin hyväksyttyä puhua menehtyneestä vanhemmasta, sisaruksesta tai ystävästä ilman, että sitä pidetään merkkinä kiinni jäämisestä. Miksi puolison kohdalla tämä oikeus kyseenalaistetaan?

Rakkaan ihmisen muistaminen on inhimillinen oikeus – riippumatta siitä, millainen suhde hän oli tai on elämässämme. Puolison muisteleminen ei tee leskestä menneisyyteen takertuvaa, vaan kertoo siitä, että rakkaus ja merkitykselliset ihmissuhteet eivät katoa kuoleman myötä. Leskellä on oikeus muistaa, surra, rakastaa uudelleen ja elää täyttä elämää – kaikki samaan aikaan.

-Muistojen vaalija

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].