Leskiperheiden vertaistukiviikonloppu Marttisissa 19.9 – 21.9.2025

Aviopuolisoni sairasti parantumatonta suolistosyöpää kolme vuotta. Hän kuoli 7 kuukautta sitten. Minusta tuli leski ja jäin kolmestaan tyttärieni, 8v. ja 14v. kanssa.

Aviopuolisoni sairauden aikana tunsin vahvasti, että minun pitäisi saada vertaistukea samassa tilanteessa olevilta. Tiedonjano ja vertaistuentarve oli suuri. Aloin ottamaan selvää mahdollisista vertaistuen mahdollisuuksista. Löysin Nuorten leskien sivut, ja vaikka en ollut vielä leski, lueskelin yhdistyksen ja vertaisten kirjoituksia. Huomasin, että yhdistyksen toiminta oli hyvin aktiivista ja ajattelin, että kun on aika, osallistun toimintaan mukaan.

Leskeydyttyäni huomasin, kuinka yksin jäin suruni kanssa. Ihmiset vain hävisivät ympäriltäni. Ymmärsin, että tarvisin vertaistukea saman kokeneilta, ja sieltä suunnalta voisin nousta ylös jaloilleni surumatkallani. Olin ollut leski arvioilta noin kaksi kuukautta, kun osallistuin Pohjanmaan syöpäyhdistyksen vertaistuesta voimaa – puolisonsa syöpään menettäneiden vertaistukiviikolle. Tämä kokemus antoi minulle hyvin varhaisessa vaiheessa leskeyttäni hyvät suuntaa antavat toimintamallit uuteen elämään, surun käsittelyyn sekä vertaistukea uuteen elämäntilanteeseen. Vertaistukiviikolla jäin kaipaamaan kuitenkin suuresti vertaistukea työikäisenä leskeksi jääneiltä lapsisperheelliseltä.

Seurasin Nuorten leskien toimintakalenteria ja laitoin heti hakemuksen leskiperheiden vertaistukiviikonlopulle Marttisiin, kun se tuli avoimeksi. Koin tämän olevan hyvin tärkeä viikonloppu, koska pääsisimme lasten kanssa ensi kertaa muiden leskilapsiperheiden seuraan. Olin erityisesti kaivannut ja etsinyt murrosikäiselle vertaistukea, ja huomasin, että ikäryhmä tipahtaa johonkin väliin, ja heille järjestettyä toimintaa ei ole. Tai iän puolesta heitä on haastava saada lähtemään toimintaan mukaan.

Viikkoa ennen perheviikonloppua Marttisissa, lasteni ikäryhmien ohjaajat soittivat minulle ja kysyivät lapsistani alustavia tietoja. Tämä toimintatapa tuntui minusta erityisen hyvältä. Sain kertoa lapsistani etukäteen asioita, kuten esimerkiksi harrastuksista. Näin heidän oli helpompi toimia lasten kanssa, kun tiesivät heistä jo jotain. Leirille lapsien pyydettiin ottamaan kuolleesta vanhemmasta kuva mukaan.

Perjantaina lähdimme heti lasten koulupäivän jälkeen ajelemaan Seinäjoelta kohti Virroilla sijaitsevaa Marttista. Lapset olivat suorastaan hyvin äkäisiä siitä, miksi meidän pitää osallistua tällaiselle viikonlopulle. Tunnelma ei ollut kovin hyvä autossa. Yritin kuitenkin luottaa siihen, mitä olin ohjaajilta saanut tietooni ennakkoon perheviikonlopusta, ja edellisten vuosien kokemuksista. Ennen kaikkea halusin luottaa omaan vaistooni siitä, että tämä viikonloppu tulee olemaan meille kaikille hyväksi, vaikka varmasti tunteellisesti raskas.

Saavuimme Marttisiin hyvissä ajoin ennen ohjelman alkua, jotta meille jäisi aikaa asettua majoituskohteeseen, tutustua Marttisen alueeseen rauhassa ja syödä päivällinen.

Me kaikki perheet ja ohjaajat kokoonnuimme Marttisen liikuntasaliin , jossa oli yhteinen tutustuminen ja käytännön asioiden läpikäyminen. Ohjaajien esiintyminen oli hyvin lämminhenkinen. Tämän jälkeen esittäytyivät kaikki 14 leskiperhettä. Koin tämän hetken leskenä hyvin koskettavana, ja ehkä minuakin vähän jännitti. Siinä heitä nyt oli, juuri samassa tilanteessa olevia leskiä, omien lapsiensa ympäröimänä. Se tunne, kun huomaat, että et ole yksin, meitä on muitakin. Esittäytymisen jälkeen lapset jakaantuivat ikätasonsa mukaan neljään eri ryhmään, ja siirtyivät toiseen rakennukseen ryhmänohjaajiensa kanssa. Sinne minunkin lapseni lähtivät hiukan vaikein olemuksin, mutta menivät kuitenkin. Me lesket siirryimme ohjaajien kanssa toiseen tilaan. Tätä viikonlopun ohjelmaa olin odottanut – nyt se alkaa.

Olimme leskien kanssa ryhmänä yhdessä ja jokainen sai kertoa ”minun tarinan” juuri sen verran, kuin halusi. Minusta oli tärkeää, että ryhmän vetäjät olivat myös leskiä ja omalla leskeyden matkallaan eri vaiheessa. Heti alkuun opin sen, että me olimme samalla viivalla kaikki. Se, miten olimme puolison/kumppanin menettäneet; sairaus, itsemurha tai onnettomuus, se ei jaottele meitä eri kategorioihin, vaan me kannamme menetyksestä jokainen surua, joka yhdistää meitä. Lisäksi meillä kaikilla on lapsia, joista meidän on kannettava huolta surun keskellä. Perjantai oli hyvin tiivis ja pian oltiinkin jo iltapalalla. Lasteni olemus oli jo vapautuneempi. He olivat päässet yli alkujännityksen kiukusta ja hymyä sekä iloa oli ilmassa. Iltapalan jälkeen siirryimme kaikki omiin huoneisiin valmistautumaan seuraavan päivään ja levolle.

Lauantaina aamupalan jälkeen jakaannuimme taas omiin ryhmiimme. Minusta tuntui hyvältä, kun huomasin, että perheviikonlopun pääpaino leskien ryhmässä oli lapsen surussa ja sen tukemisessa. Keskustelimme leskeyden vaikutuksista vanhemmuuteen. Kävimme läpi sitä, miten suru näkyy lapsessa ja mitä keinoja on lapsen surun käsittelyyn. Kävimme myös läpi nuoren surun erityispiirteitä.

Lapsen surua käydessämme läpi minua kosketti syvästi Eppu Nuotion kirjoittama runo, jota en ollut kuullut koskaan aikaisemmin ja tätä kirjoittaessani edelleen kyyneleet virtaavat;

Minä nielaisin murheen murun
ja kasvatin mahassa suuren surun.
Se kasvoi minua suuremmaksi,
ei minusta ollut sen kantajaksi.

Äiti tahtoi auttaa ja ottaa surusta puolikkaan.
Annoin murun kerrallaan. Ja se katosi kokonaan.

Leskien ryhmässä lauantaipäivä oli hyvin tiivis aihealueeltaan. Vertaisten kanssa sain kokea yhteisöllisyyttä, tunne, joka antaa olon ja vapauden, että olemme tunteneet aina. Toinen vertainen tukee ja on keskinäistä auttamista. Myös yhteinen huumori yhdisti meitä ja vapautti tunnelmaa. Lapset saapuivat omista ryhmistään aina samaan aikaan meidän kanssamme syömään. Oli ihana istua valmiiseen ruokapöytään Marttisen ruokasaliin, viikonloppu, jolloin ei tarvinnut itse laittaa ruokaa ja ruokakin oli hyvin maistuvaa. Vähitellen ruokasalissa perheet istuivat samoissa pöydissä, yhdessä muiden vertaisperheiden kanssa ja puheensorina kävi vapautuneesti.

Lauantai-iltana omat lapseni alkoivat olemaan kaihomielisiä, koska tiesivät, että sunnuntaina lounaan jälkeen perheleiri oli päättymässä. He olivat viihtyneet perheleirillä. Oli ollut mukavaa yhteistä ja yksilöllistä tekemistä ikätason ryhmissä sisällä ja ulkona. Istuttu nuotiolla paistaen s`morea. Hyviä keskusteluita nuorten vertaisten kanssa ja ohjaajat ryhmissä olivat ihania.

Lauantai iltaa oli odotettu, koska pääsimme Marttisissa saunomaan, nauttimaan kauniista maisemista syysillassa porealtaassa. Rohkeimmat uskalsivat mennä Marttisissa olevaan uimarantaa uimaan. Rentouttavan vesihetken jälkeen ohjaajat laittoivat meille tarjolle herkullista iltapalaa viihtyisään saunarakennukseen. Aika vierähti liian nopeasti, mutta kaikki oli sen arvoista.

Sunnuntaina aamupalan jälkeen kokoonnuimme vielä ryhmittäin, ja leskien ryhmissä teimme unelmakarttaa ja esittelimme sen jokainen yksilöllisesti ryhmälle. Jokaisen omasta sai uutta katsontakantaa omalle matkalleen. Pääsimme ihastelemaan lasten ryhmiin omien lapsiemme tekemiä askarteluja. Lapset olivat esimerkiksi askarrelleet ja maalanneet kauniit ja persoonalliset kehykset, jonne oman kuolleen vanhemman kuva oli laitettu. Nämä kaikki kauniit lasten teokset herkistivät kovasti ja löytävät kotona tärkeän paikan.

Päivän päätteeksi kokoonnuimme vielä liikuntasaliin, jossa saimme todistuksen perhekunnittain osallistumisestamme perheviikonlopulle ja lämpöiset halaukset ohjaajalta. Lopuksi otimme vielä muistoksi yhteiskuvan ryhmästämme. Ennen kotiin lähtöämme saimme vielä nauttia lounaasta. Sitten olikin hyvästien aika ja kotimatka edessä.

Tämän viikonlopun aikana oivalsin sen, että miten tärkeän teon olen tehnyt oman nykyhetken ja tulevaisuuden rakentamista varten, kun osallistuin perheviikonloppuun. Sen, miten itse voin vaikuttaa myös lapsiini. On tärkeää osallistua tarjolla olevaan vartaistuen muotoihin, koska sen antaa toivoa suuren menetyksen jälkeen.

Perheviikonloppu herätti myös ajatuksia oman identiteetin uudelleen rakentamiseen. Siitä, mitä haluan ottaa vanhasta mukaan uuteen elämääni, ja mitä unelmia ja uutta haluan rakentaa tähän elämään, joka minulla on nyt. Leskeys muuttaa meitä ihmisenä, se kasvattaa ja vahvistaa.

Haluan kiittää jokaista perheviikonloppuun osallistujaa mukana olosta, niin ohjaajia kuin perheitä. Olitte jokainen tärkeä palanen tässä viikonlopussa. Kaikessa huokui lämpö, yhteisöllisyys, aitous, herkkyys ja eläminen hetkessä. Lapseni jaksavat muistella vertaisten seurassa vietettyä ihanaa viikonloppua, jossa olisi viihtynyt pidempäänkin.

Tähän loppuun haluan jakaa ajatuksia herättävän runon omasta polusta, jolla me jokainen leski olemme. Tämä runo jaettiin meille perheviikonlopussa ja sen on kirjoittanut Sydänvaloa- Mietteitä maalta – Paula Piirainen;

Sinä tiedät polkusi parhaiten.
Muistat arkiset askeleesi,
kolhut ja kaatumisesi.
Muistat, missä oli tienviittoja
ja missä ei ollut ainuttakaan opastetta.
Sinä tiedät
millaista on tallata polkunsa itse.
Kukaan muu ei ole niitä sinulle tehnyt,
eikä kukaan muu ole kulkenut niissä senttiäkään.
Eikä sinun tarvitse kuunnella arvosteluja valinnoisasi,
ei hetkeäkään, sillä sinä tiedät polkusi parhaiten.

– Perheviikonlopun kokemuksista kirjoitti seinäjokinen Marjaana Syrjälä

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].