Siis mihin olet menossa? Näin kyseli ystäväni, kun kerroin meneväni leskiviikonloppuun Jyväskylään. Omissakin korvissa sana tuntui ihan hirveältä ja mietin, että en vieläkään yhdistä tuota kauheaa sanaa itseeni. Tarkensin, että kyseessä on Nuorten Leskien järjestämä vertaistukiviikonloppu Jyväskylässä ja että olemme jo kerran tavanneet Zoomin välityksellä samalla viikolla. Pystyin kertomaan hänelle vain sen, että meitä olisi 10 eri puolelta Suomea kotoisin olevaa leskeä ja kaikilla oli oma taustansa, ikänsä ja elämäntilanteensa. Kaikkia kuitenkin yhdisti puolison kuolema muutaman vuoden sisällä. Kerroin, että ensimmäistä kertaa osallistumassa vertaistuki tapahtumaan ja että en ole asettanut sen ihmeellisempiä odotuksia viikonlopulle. Menen avoimin mielin ja katsotaan mitä tulee vastaan.

Saapuessani hotelli Albaan, tajusin, että täällähän olimme muutama vuosi sitten olleet mieheni kanssa yhdessä. Hän työmatkalla ja minä tapaamassa hyvää ystävääni. Tuntui, että muistot vyöryivät ylitseni ja mietin, miten tästä selvitään. Kun vielä avasin hotellihuoneen oven ja näin yhden hengen sängyn huoneessa, ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, yksin ja unettomana. Onneksi saavuin paikalle jo päivää ennen ja ilta hyvän ystävän seurassa hälvensi epäilyt siitä, olinko tekemässä järkevää päätöstä tullessani tänne.

Ja viimeistään aamulla epäilyt hälvenivät, kun pääsimme alkamaan. Tunnelma oli heti hyvin tiivis, mutta lämminhenkinen ja tuntui, että olisimme tunteneet jo pidempään. Herkistyimme kuuntelemaan toistemme tarinoita ja vaikka tarinat olivat erilaisia, niin kaikkia meitä yhdisti tuo valtava menetys ja tuska, mikä puolison kuolemasta oli seurannut. Koin, että ensimmäistä kertaa mieheni kuoleman jälkeen pystyin olemaan oma itseni. En ollut se ylimääräinen ystäväporukassa tai se ”miten jaksat?” ihminen perhepiirissä. Minun ei tarvinnut kannatella kenenkään surua tai kukaan ei tarkkaillut koko ajan, miten minä voin. Oli helpottavaa vaan olla ja antautua hyvien keskusteluiden äärelle.

Ohjaajat alustivat meidät aina uuteen aiheeseen ja pidin kovasti toiminnallisesta lähestymistavasta. Erilaisten kuvien ja korttien avulla oli helpompi päästä omien tuntemusten ja ajatusten äärelle. Ja miten upeita kuvia saimmekaan aikaan voimauttavan valokuvauksen keinoin. Osan kuvista olisi voinut lähettää jopa valokuvauskilpailuihin. Kuvissa oli nähtävissä ja aistittavissa tunnetta ja persoonaa. Puhuimme paljon siitä, miten elämäämme on tullut uusia rooleja ja miten identiteetti on pieninä pirstaleina. Osa vanhoista paloista jää ja osa pitää täyttää uusilla. Tämän vuoksi koin tehtävän itselleni aluksi hyvin haastavaksi. Oli vaikea kuvata omaa vahvuutta ja minää, koska se on vasta hiljalleen rakentumassa uudelleen. Kuljeksimme parini kanssa ulkona etsimässä inspiraatiota ja kun näin veistoksen puistossa, joka esitti ratasta, tiesin, että tästä tulisi minun voimakuvani. Kiipesin veistoksen huipulle jalat täristen, mutta kuvassa näytin siltä, että valloittaisin koko maailman. En kyennyt samaistumaan tuohon kuvaan ainakaan vielä ja kokeilimme uudelleen. Tällä kertaa menin seisomaan puoleen väliin ratasta. Siitä syntyi kuva, joka kuvastaa matkaani mieheni kuolemasta tähän päivään. Rattaan hammas kerrallaan on eteen tulleita asioita pitänyt hoitaa, ja välillä on menty ylemmäs ja välillä taas pudottu alemmas. Kuva symboloi hyvin myös sitä, miten rattaalla ei ole vastakappaletta mihin kiinnittyä. Ja tämän vuoksi se on paikallaan. Kun katsoimme kuvia, niin yksi leskikollega [tämän sanan yksi ryhmäläinen kuvaavasti keksi päivien aikana=)] sanallisti hyvin sitä, että miten olin pysäyttänyt itseni tämän kaiken äärelle ja uskaltanut ottaa surun vastaan. Surusta on tullut osa ratasta, joka jossain kohtaa lähtee taas vierimään ja katse on varovasti tulevassa.

Pohdimme myös paljon, mikä on muuttunut ja miten näemme tulevan. Keräännyimme katsomaan jokaisen kuvakollaasia, missä toivoimme itsellemme hyviä asioita. Mieleeni jäivät erityisesti yhden leskikollegan sanat. Hän pohti, miten ihmistä aina kannustetaan menemään mukavuusalueen ulkopuolelle. Hän lausui viisasti, että eiköhän meillä tässä kohtaa ole oikeus elää elämäämme oman mukavuusalueen sisällä. Tärkeintä olisi löytää itselle asioita ja ystäviä, jotka tekevät olon hyväksi ja iloiseksi. Olimme hänen kanssaan yksimielisiä ja tavoitteenamme onkin löytää omanoloinen hyvänolon maailma. Koimme myös, että kuolema on muuttanut meitä ja uskallamme tänä päivänä kertoa paremmin, mitä tarvitsemme ja mitä haluamme. Kun me voimme hyvin, niin läheisemme voivat hyvin ja jokaisella on oikeus omaan tahtiinsa alkaa nauttia elämästä ja luoda siitä juuri sellainen kuin tällä hetkellä hyvältä tuntuu.

Ohjaajat kertoivat, että tämä oli ensimmäinen hybridimallilla toteutettu kurssi ja mielestäni tämä toimi oikein hyvin. Hybridimalliin kuuluu vielä yksi kokoontuminen viikonlopun jälkeen Zoomilla ja odotan sitä kovasti. Muodostimme tosin jo samana iltana whatsup- ryhmän ja suunnitteilla on myös mahdollinen tapaaminen ensi syksylle. Jos nyt mietit tätä lukiessa, että pitäisikö osallistua, niin kannustan sinua ehdottomasti laittamaan hakemusta. Vertaistuki on juuri sitä mitä tarvitsemme ja vielä paljon enemmän. Kiitos ihanalle Mustien leskien ryhmälle ja loppulaulun sanoin Voimaa ja Valoa meille kaikille=)

-Minna

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].