Menetin isäni, kun olin 7-vuotias. Isäni Mikko sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka asetti tahdin meidän elämällemme. Sen mitä muistan lapsuudestani sekä tarinat, joita olen kuullut isästäni, kertovat, että Mikko rakasti kahta asiaa: perhettä ja urheilua. Muistan, kuinka isälläni oli kahdenlaisia päiviä. Oli päiviä, jolloin isällä oli alakuloisempi jakso, jolloin hän vain nukkui, enkä muista hänen olleen läsnä arjessamme. Sitten oli vastakohtaisia päiviä, jolloin hän osallistui päiväaskareisiin, oli iloisempi sekä harrasti paljon urheilua, erityisesti kamppailulajeja ja punttisalia. Silti kaiken tämän menneisyyden jälkeen muistan rakastavan, turvallisen ja erityisen huumorintajuisen miehen — isäni.
Ennen isäni kuolemaa hän oli puhunut terapeuteille haluavansa lopettaa henkisen kärsimyksensä sekä puhunut aikeistaan viedä perheensä mukanaan. Hoitajat eivät olleet kuulleet hänen avunhuutoaan, vaan pitivät niitä pelkkinä puheina. Myöhemmin keskusteltuani äitini Katjan kanssa ymmärsin, että uhka oli todellinen. Isäni oli joutunut todella syvälle ajatustensa ja kärsimyksensä kanssa, eikä hän nähnyt muuta keinoa enää — eikä halunnut jättää perhettään suremaan.
Isäni tappoi itsensä ollessaan päihderiippuvuuden hoidossa 1.6.2012, hänen ollessaan vasta 36-vuotias. Tapa oli traaginen, äitini ollessa puhelimessa isäni kanssa kirjaimellisesti loppuun asti. Muistan tuon kesäillan, jolloin katsoin veljeni kanssa elokuvaa televisiosta, äitini itkiessä hysteerisenä kylpyhuoneessa miettien, onkohan isälle sattunut jotain. Seuraavana aamuna 2.6.2012 läheisimpiä sukulaisia oli kokoontunut meille, ja surullinen ilmapiiri ihmetytti minua. Viimeinen muisto tuosta päivästä on, kun äiti kertoi, että isä on päässyt taivaaseen.
Päivät tuntuivat sumuisilta. Muistan miettineeni lapsena, että jokin osa minusta kuoli isäni mukana, enkä voi saada sitä ”jotain” ikinä takaisin. Arki isän kuoleman jälkeen tuntui oudolta ja surulliselta. Esimerkiksi ensimmäisenä koulupäivänäni kesän jälkeen muistan muiden ekaluokkalaisten olevan perheidensä seurassa. Me olimme äidin kanssa kahdestaan.
Sanoin ”jotain” kuolleen minussa isäni mukana, mutta sain vastineeksi myös ”jotain”: äitini sisukkuuden. Vaikka olimme köyhiä isän kuoleman jälkeen, muistan äidin opettaneen, että meillä on kaikki tarvittava — meidän perhe. Äitini opetti minut myös puhumaan, mikä on ollut voittamaton ase tässä sodassa. Me myös rakensimme sellaisen siteen, jonka avulla menemme mistä vain läpi YHDESSÄ. Vanhempana olen yrittänyt ymmärtää, kuinka äiti jaksoi surra aviomiehensä menetystä, katsoa kahden lapsen perään, tehdä töitä, jotta meillä oli ruokaa ja katto pään päällä. Aina kun jokin asia vaivasi mieltäni, äiti oli tukemassa — ja miljoonia muita asioita, joita en vain muista enää. Kiitos äiti.
Isäni kuolema on vaikuttanut suuresti elämääni ja siihen, millainen olen tänä päivänä. Uskon, että minusta piti tulla jonkinlainen, mutta tapahtumat kuoleman jälkeen tekivät minusta minut. Esimerkiksi uskon, että lapsella — etenkin poikalapsella — on hyvä olla jonkinlainen isähahmo tai roolimalli elämässä, joka näyttää miehen mallia. Läpi lapsuuteni hain paljon vaikutteita veljistäni, koska ei ollut isää talossa.
Yläasteiässä rupesin pohtimaan, kuka minä olen. Koin suurta tarvetta täyttää isäni kenkiä, olla niin kuin hän, ja tunsin, ettei isäni olisi ylpeä minusta. Siitä alkoi pitkä prosessi, jonka aikana olen oppinut olemaan minä. Minun ei pidä olla niin kuin isäni, jotta hän olisi ylpeä minusta. Samalla opin elämän arvoja, jotka ovat minulle tärkeitä. 7-vuotiaana käsittelin isäni kuoleman traagisena menetyksenä, mutta 15-vuotiaana käsittelin sen uudelleen, eri näkökulmasta. Muistan tuona aikana joidenkin läheisten sanoneen, etten muistuta isääni paljoa — se sattui, ja paljon. Isäni oli ja on minulle edelleen isoin esikuvani ja miehenmalli, vieläpä 13 vuoden jälkeen. Löysin kamppailulajit isän kautta; muistan isäni ottaneen minut mukaansa usein, kun hän lähti treenaamaan. Aina kun treenaan kamppailulajeja, etenkin vapaaottelua, joka on minulle tärkeä harrastus, tunnen hyväntahtoista lämpöä — että isäni olisi ylpeä minusta. Liike on lääke, ja se on ollut aina paras tapa käsitellä tunteita, etenkin isäni kuolemaa.
Muutama asia, jotka olisi hyvä tietää, kun lapsi suree vanhemman menetystä: Suremistapoja on yhtä monta kuin surevaa lasta. Jotkut puhuvat paljon menetyksestä, jotkut eivät ollenkaan. Jotkut itkevät paljon ja toiset eivät lainkaan. Ei ole oikeaa tapaa surra. Itkeminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta näyttää tunteita. Minä olen aina puhunut avoimesti isäni kuolemasta, koska näen sen olevan rohkeaa tuoda tarinaamme esiin, ja joku saattaa hyötyä opeistani samassa tilanteessa. Lapsi saattaa myös kysellä todella paljon, koska hän haluaa ymmärtää tilanteen. Suosittelen kääntämään surun voimaksi. Myöhemmin elämässä, jos tulee vastoinkäymisiä, voit ajatella: pärjään, vaikka mitä tulisi.
Isoin unelmani tällä hetkellä on olla joku päivä se isä, mitä minulla ei ollut. Haluan opettaa tuleville lapsilleni samoja arvoja, joita vanhempani opettivat minulle. Sillä kuinka paljon rahaa tai materiaa on, ei ole mitään väliä — vaan sillä, miten välitätte toisistanne. Perhe on kaikki kaikessa.
Tämä on teille nuorille, jotka olette menettäneet isän tai äidin. Olen käynyt saman läpi, ja menetys tulee kulkemaan loppuelämäni kanssani. Vaikka isäni on kuollut, hän ei poistu minusta, eikä kukaan voi korvata häntä. Menettämäsi vanhempasi haluaisi sinun olevan onnellinen. Hän rakastaa sinua nyt ja aina ja on sinusta erittäin ylpeä.
Minulta voi aina kysyä rohkeasti mitä vain, mikä mieltä askarruttaa.
– Vertti Huttunen
[email protected]
Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].