Jokaisen surijan takaa löytyy menetys, joka on kohdattu yksilöllisin voimavaroin. Kenenkään meidän voimat eivät ole muuttumattomia ja absoluuttisia, vaan ne muokkautuvat, lisääntyvät, kuluvat ja elävät erilaisina aikoina erilaisissa olosuhteissa erilaisin tavoin. Suru ei ole työtä, mutta sen kanssa eläminen, menetykseen sopeutuminen ja toipuminen vaativat voimavaroja keneltä tahansa. 

Jokaisen menetyksen kohdanneen ihmisen tulee saada määritellä itse henkilökohtaiset toiveensa oman toipumisensa suhteen, eikä kenenkään toisen ei tule tätä surevan puolesta määritellä tai kyseenalaistaa. Surijan yksilöllisiä valmiuksia toipua tulee kunnioittaa aina. Miltä toivot oman toipumisesi näyttävän vuoden tai viiden vuoden kuluttua, entä kun olet oman elämäsi kokonaiseksi elänyt? Mitä toipuminen tarkoittaa sinulle juuri tänään?

Tarkoittaako se voimia pysyä hengissä menetyksen todellisuuden tuntuessa musertavalta? Tarkoittaako se voimia jaksaa palata työelämään menetyksen tuomat elämänmuutokset mukanaan? Tarkoittaako se voimia kohdata ja käsitellä menetyksen nostattamaa vihaa, pettymystä ja katkeruutta tai eteen tarjoutuvia, joskus yllättäviäkin ilon ja onnellisuuden tunteita? Tarkoittaako se voimia päästä sovinnolliseen suhteeseen menetyksen kanssa?

Surijan on tärkeää tunnistaa ja sovittaa omat toipumiseen liittyvät toiveet ja odotukset tasapainoon tämänhetkisten voimavarojensa kanssa. Onko tässä hetkessä realistista toivoa ja odottaa juuri näitä asioita suhteessa menetyksestä toipumiseen? Surevan voimavarat ylittävät odotukset synnyttävät herkästi pettymyksen tunteita ja toivottomuuden kokemuksia: ”Vieläkö olen tässä pisteessä? Jatkuuko elämäni koskaan?” Jos tässä hetkessä voimat riittävät juuri ja juuri hengittämiseen ja näkökyky kantaa ainoastaan seuraavaan hetkeen saakka, on voimavaroja elintärkeää säännöstellä eikä tavoitella esimerkiksi kokemusta ja tunnetta koetun menetyksen merkityksellisyydestä. Kun menetyksen todellisuuden äärellä omat vaikutusmahdollisuudet ovat niukat tai olemattomat, ainut voima voi löytyä kyvystä sallia vallitsevat olosuhteet niitä vastaan taistelemisen sijaan. Joka tapauksessa jokainen askel, pieni tai suuri, on surijan itsensä kokoinen askel kohti toipumista ja tärkeä sellaisenaan.   

Kun voimat tuntuvat erityisen vähäisiltä ja ajatus elämän mielekkäästä jatkumisesta kaukaiselta, on erityisen tärkeä pysähtyä niiden ohikiitävienkin hetkien äärelle, kun olo onkin jollain lailla siedettävä tai elämä tuntuu kannattelevan edes hetkellisesti. Mitä siinä hetkessä tapahtui? Mitä tunsin tai koin? Kuka teki mitä? Mitä itse tein? Näiden havaintojen äärelle pysähtyminen tekee näkyväksi niitä pieniä arjen voimavaroja, joiden varaan toipumisenkin edellytykset rakentuvat. 

On tärkeä muistaa, että menetys ja suru eivät ole vain ja ainoastaan voimavaroja kuluttavia mustia aukkoja, joiden syövereistä selviydytään vain hädin tuskin. Ajan mittaan ihmisen toipuessa vaikeakin menetyskokemus ja siihen liittyvä suru voivat muodostua tärkeäksi ja merkitykselliseksi osaksi surijan omaa elämäntarinaa. Kokemukseksi, joka on kirkastanut surijalle itselleen jotain keskeistä omasta itsestä ja elämästään. Kokemukseksi, jota halutaan ikävästä huolimatta vaalia. 

Marjaana Väänänen
Saattohoidon asiantuntija-kouluttaja, suruterapeutti
www.marjaanavaananen.fi 

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].