Se oli tavallinen maaliskuinen, harmaa päivä. Minulla oli vapaapäivä, onneksi, että pääsin luoksesi sairaalaan, kun olit siellä leikkauksen jälkeen seurannassa. Synnynnäisen Meckelin divertikkelin aiheutettua sinulle edeltävänä perjantaina kovat vatsakivut, jouduit hätäleikkaukseen. Emme olleet ikinä kuulleetkaan moisesta divertikkelistä, mutta vähän yli viisikymmentä vuotta tämä suolistomörkö oli asustellut hiljakseen elimistössäsi, ja juuri sinä perjantaina se päätti alkaa oireilla, ja kovaa. 

Sinut leikattiin. Toivuit vatsan osalta, mutta muuten toipumisesi ei edistynyt toivotulla tavalla, tuli takapakkia. Vatsaosastolta sinut olisi jo laitettu kotiin, mutta päätimme odottaa toista osastopaikkaa kunnes voimistut, ja pärjäät kotona, hissittömässä talossamme. Vähän nikottelit, olisit halunnut jo kotiin, tietenkin. Kyselit hieman pilke silmäkulmassa, kuka nyt siivoaa kotona. Olit niin tarkka siisteydestä.

Olin tullut iltapäivällä kotiin luotasi osastolta. Illalla tuli puhelu. Puhelu, joka vei jalkani alta. Oli keskiviikko, kolmastoista päivä, kello 21.16. Olin ilmeisesti antamassa kissoille iltaruokaa ja lääkkeitä, en tarkalleen muista, jäljet kertoivat kesken jääneistä iltatoimistani. Lääkäri soitti. Ensiajatus oli että lääkäri ilmoittaa että huoneesi on vaihtunut, tai olet saanut osastopaikan. Mutta ei lääkärit semmoisia soittele illalla kello 21.16. Olit kuollut. Puhelu sai minut polvilleni lattialle. Huusin lääkärille ettei hän voi kertoa minulle sellaista! Olin juuri ollut katsomassa sinua! Et sinä voi olla kuollut! Hysteerinen huutoni säikäytti kissani ja en vieläkään muista, annoinko niille sinä iltana ruokaa vai en.

Leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli. Sydämesi petti ja päätti elämäsi vatsaosaston vessaan. Olit mennyt sinne yksin, tietenkin, omatoiminen kun olit. Elvytystoimet eivät tuottaneet tulosta, viive oli liian pitkä. Jossittelu, jos olisin ollut luonasi, jos olisin mennyt kanssasi vessaan aiemmin päivällä, olisiko näin käynyt? Olisitko kuollut käsiini? Olisinko saanut elvytettyä sinut, olisiko apu tullut ajoissa? Kysymyksiä johon ei ole vastauksia, kysymyksiä joita en ole enää halunnut itselleni esittää.

Yöllä sairaalassa makasin puoliksi ruumiisi päällä ja anelin sinua heräämään. Olin sinulle myös vihainen, miten saatoit sillä tavalla lähteä? En saanut mahdollisuutta hyvästellä, ja kiittää yhteisistä vuosista. Emme ehtineet puhua käytännön asioista, et ehtinyt kertoa millaisen arkun haluat. Onneksi olin päivällä kertonut, että rakastan. Kun lopulta suostuin myöntämään, ettet aneluistani huolimatta enää herää, leikkasin pitkistä hiuksistasi tupsun itselleni. Sain hoitajalta esitteitä, missä kerrottiin että mitä pitää tehdä seuraavaksi. Luin niitä kuin Raamattua seuraavat päivät, ja suoritin.

Hautajaiset olivat sinun näköiset. Sinua muisteltiin, iloista ja hyväntuulista olemustasi. Soitettiin Metallicaa, Apulantaa, Ozzy Osbournea ja Pelle Miljoonaa. Sanoit joskus kauan sitten, että jos mennään naimisiin, häissä soi Myrskyluodon Maija. Häihin asti emme päässeet, mutta se soi sinulle, kun hiljennyimme arkkusi äärellä. 

Minun kesälomani alkoi sinun tuhkan laskulla. Tuhkasi laskettiin maahan laina uurnasta, vaatimaton kun olit, et olisi halunnut kallista arkkua tai koreaa uurnaa, pieni muistolaattakin oli aivan riittävä. Nimesi on paadessa, muiden samoihin aikoihin poisnukkuneiden kanssa. Olet paaden toisiksi nuorin.

Hautajaisten ja tuhkan hautaamisen jälkeen alkoi minun uusi normaali. Uusi aika sinun jälkeesi. Koska on aika sinun kanssasi, ja aika sinun jälkeesi. Aikaa ennen sinua, en edes kunnolla muista. Oltiinhan melkein puolet elämästäni yhdessä. Ulkona leskenlehdet puskivat ivallisesti nurmen alta. Alkukesän aurinko yritti sinnikkäästi piristää harmaan, todella harmaan, kevään jälkeen.

Kesä oli ja pysyi harmaana auringosta huolimatta. Yksinäisyys, jota en ollut koskaan ennen tuntenut, vyöryi päälle vaikka ympärillä oli ihmisiä. Ehkä juuri siksi, paljon väkeä, iloisia pariskuntia jakamassa yhteisiä hetkiä, tulevia muistoja, minä olin yksin. Paikoissa, joissa yhdessä käytiin, en voinut iloita kuten ennen, oli puolikas olo. Kuin raajapari olisi viety. Kahdellakin pärjää mutta neljällä olisi paljon helpompaa. Ilotonta ja harmaata, en nähnyt värejä.

Syksyn tullen alkoi harmaus hieman helpottaa. Vaikka pimeys valtasi taas maiseman, mieleni värit olivat hieman kirkkaammat. Vertaisryhmässä pohdin, miksi mieleni on parempi, eikö syksyn pimeyden pitäisi ahdistaa? Vaikuttaako, että olen itse syksyn lapsi, ja syntynyt keskelle pimeintä vuodenaikaa? Suunnittelin remontoimista, järjestelin kotia, jonka neljä huonetta ja keittiö alkoi tuntua mukavan tilavalta itselle. Olihan meitä kolme, ja iso koira, kun asetuimme tähän kotiin. Nyt olin yksin, tyttäremme lentänyt pesästä, iso koira vaihtunut kahteen kissaan. Ja ikivanha kani, jonka aina ajattelin lähtevän perheestämme seuraavana, mutta toisin kävi, sinä mieheni, lähdit ensin. Tein yhteisestä kodista nyt omannäköistä, eivätkä tyhjät huoneet enää ahdistaneet. 

Kodin omannäköistämiseen liittyi myös luopumista. Välttelin vaatekaappisi avaamista, se kun sai valtavan ikävänpuuskan aikaiseksi. Miten voi siististi pinotut paidat aiheuttaa sellaisen tunnemylläkän? Ihan kuin yhä olisit siinä, paitojen muodossa. Sain pakattua pikkuhiljaa vaatteesi asunnottomille. Muutaman paidan säästin, paremmat laitoin Konttiin. Niin sinäkin olisit tehnyt, olithan parhaimpasi sieltä löytänyt. Kun et ollut niin merkkien perään, käytetty oli aivan ok, kunhan se oli ehjä ja siisti. Säkit täyttyivät ja aikamoisen tunteen vallassa vein ne pois. Ihan kuin muuttaisin sinua pois yhteisestä kodista, vaikka et ollut täällä enää puoleen vuoteen.

Arki. Se hieman joskus ankeanakin näyttäytyvä pakollinen jokapäiväinen elämä, joka koostuu rutiineista. Kun en jaksaisi nousta kellonsoittoon, ja kun vihdoin torkuttamisen jälkeen nousen sängystä, astun kissan oksennukseen. Jääkaappi on tyhjä ja bussi on myöhässä. Kun päivät seuraavat vaan, toinen toisiaan, ja rutiinit toistuvat samanlaisina. Arki, se kuitenkin kantaa. Minulla on onni olla työssä josta pidän paljon, ja johon vuorollani menen mielelläni oikeastaan joka aamu, ilta ja viikonloppu. Aloitin tasan kolme viikkoa poismenosi jälkeen tekemään oman alani erikoisammattitutkintoa. Olin jo aiemmin päättänyt ryhtyä moiseen, mutta nyt hetken mietin, josko siirtäisin. Löysin kuitenkin itseni pian koulunpenkiltä. Se oli ihan ensimmäinen kerta, kun olin hetken surukuplani ulkopuolella. Kolme viikkoa, ja päässäni ei ollut mitään muuta kuin poismenoosi liittyviä asioita. Oli pakko hetki miettiä jotain muuta. Muistutella, että ympärilläni, kuplani ulkopuolella elämä jatkuu, ja maailma onkin ihan ennallaan. Oli oltava jotain mihin tarttua kiinni, jotain ihan muuta kuin kuolemaa, hautajaisia ja elämää ilman sinua. Olisit varmasti kannustanut. Arki piti kiinni rutiineissa, rutiinit poissa sohvan pohjalta. Arki kantoi, joskus vähän onnahdellen, joskus keveimmin askelein. Eteenpäin oli mentävä, kun taaksepäin ei päässyt.

Ikävä. Se on saanut aivan uuden merkityksen elämässäni. Vaikka toki olen ikävöinyt ennenkin, tämä ikävä on ollut jotenkin erilaista. Olen ikävöinyt koiriani, isääni, lastani, kun hän lensi pesästä. Ne ovat olleet sellaista melko lyhyttä, mutta terävää ikävää. Tämmöistä fyysisenäkin tuntuvaa ikävää en ole ennen kokenut. Se on ollut pitkäkestoista ja viiltävää, koko ajan mukana kulkevaa. Välillä se esiintyy pienenä haikeutena, välillä niin riipivänä, että itken kuin pieni lapsi. Onneksi sellaisia ikävänpuuskia ei tule enää niin usein, koitan vältellä tunnetiloja jossa ikävä voimistuu fyysiseksi, aina en onnistu, mutta opettelen. Surun ja ikävän kanssa oppii elämään. Ne asuvat yhä kodissani, mutta tulemme nykyään pääosin hyvin toimeen. Sanonta, että menisi ”päivä päivältä paremmin”, ei kuitenkaan päde tässä asiassa. Ei todellakaan. Päivät vaihtelevat miten sattuu, ja ikävä tulee välillä puskista, nurkan takaa ja milloin mistäkin. Kaupassa, ratikassa, rullaportaissa, joskus töissäkin. Arjessa ja juhlassa. Se todella osaa yllättää äkkipikaisuudellaan.

Syntymäpäiväsi, sekin kolmastoista päivä, sekä loppuvuoden juhlapyhät, saivat minut taas hetkeksi nöyrtymään ikävän edessä. Vaikka kuinka yritin, en välttynyt kyyneliltä pyhäinpäivän kirkossa, kun nimesi luettiin 222 muun poisnukkuneen joukossa. Myös nimesi lukeminen hautausmaan laatassa on aina yhtä haikeaa, mutta kynttilän sytyttäminen sinulle on samaan aikaan niin lohdullista. Perjantain yhteiset after workit lempiterassillamme vaihtuivat jo kesällä haudallasi käyntiin. Joskus istun penkillä ja syön jäätelön, joskus vain ihmettelen mitä minä siellä teen, missä sinä olet? Miten nimesi voi lukea tuossa laatassa, vaikka ihan juuri olit tässä? Miten tässä näin kävi?

Uusi kevät. Pitkän pimeän talven jälkeen. Onneksi värit alkoivat pikkuhiljaa palailla elämääni, olisi ollut muuten todella harmaa, musta talvi. Arki on edelleen onneksi kantanut. Virkistävän lisänsä siihen tuo liikunta, jonka yritän pitää niin säännöllisenä kuin kolmivuorotyöltäni voin. Olen myös kehittynyt lajissani, jota aikana sinun kanssasi, aloittelin. Musiikki, yhteinen juttumme, kun keikoilla käytiin, on ollut tärkeä osa tätä matkaa. Ensimmäisinä iltoina, kun olin yksin kotona, ja minun piti kohdata se tosiasia, että jatkossakin käyn yksin nukkumaan, kuuntelin soittolistasi läpi. Välillä itkin, välillä nauroin. 

Olen myös läheisteni, jotka olivat myös sinun läheisiä, avulla päässyt eteenpäin, ja selättänyt tämän vuoden, joka on sisältänyt niin paljon tunteita, että niistä voisi kirjoittaa kirjasarjan. Myös muutama hyvä ystävä on noussut entistä tärkeämpään rooliin. Olen onnellinen siitä, että vaikka elämän yksi peruspilari järkkyi, pohja ei pudonnut, sillä ympärilläni kaikki muut asiat pysyivät onneksi ennallaan, ja kannattelevat perustuksiani. Vaikka luopumisen teema, ja se ettei elämä ole ikuista, on toistunut vuoden aikana, on nekin tosiasiat vastaanotettu, ja vastaanotetaan jatkossakin.

En etukäteen oikein tiedä miten syvästi tunnen vuosipäivänäsi. Iltaan astihan päivä oli lähes normaali keskiviikkopäivä, vaikkakin olit sairaalassa. Kun seuraava aamu valkeni, kaikki oli muuttunut. Nyt elän ja tunnen kehossani nuo vuodentakaiset päivät uudelleen. Muistan kotiimme saapuneiden liljojen huumaavan tuoksun, ja maaliskuun loppupuolen harmaat päivät, yhdistettynä surun ja ikävän tunteeseen. Muistan hetket, jolloin yritin vain hahmottaa tilannetta ja toistella itselleni, ettet tule enää kotiin. Onneksi kuitenkin tiedän, että kohta taas vähän helpottaa, ja saan siirrettyä haikeuden sivummalle, ja elän uutta normaaliani, katse tulevaisuudessa.

Tämä surumatkani, jota kutsun ajaksi jälkeen sinun, on vielä melko alussa, mutta silti taitettu jo hyvän matkaa. Tapahtunutta en saa muutettua, enkä sille mitään voi. Tämä tarina, nuoreksi leskeksi jääminen, on muotoutunut osaksi minua ja elämänhistoriaani, osaksi identiteettiäni. Olen oppinut ainakin, että surua ja ikävää ei voi suorittaa, ja ne eivät varmasti koskaan poistu kokonaan. Ne vain muuttavat muotoaan, ja niiden kanssa oppii elämään, ja kuten sanoin, tulemme pääosin hyvin toimeen. Vaikka on jo vuosi sinusta, en koskaan unohda. Aika sinun kanssasi on osa minua, nyt ja aina. Aika sinun jälkeesi, on tässä ja nyt, ja sen ympärille rakennan tulevaisuuteni, omannäköiseni.

-Anu Rosti

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].