Tämä blogikirjoitus on kirjoitettu yhden luokanopettajan ajatuksin. Pohdiskelen kirjoituksessani pienin pintaraapaisuin oppilaan surua ja sitä, minkälaisia ajatuksia kuolema ja suru itsessäni herättelevät opettajan sydämellä tunnettuna.  

Tärkeä, suuri aihe, oppilaan suru.  

Paljon mietteitä ja tunteita.  

Vaikea pukea sanoiksi kaikkea, mutta ehkä en siihen pyrikään, eikä se varmasti ole mahdollistakaan. En ole surun asiantuntija, mutta sen tiedän, minkälainen opettaja toivoisin olevani silloin, kun oppilaani menettää jonkun hänelle tärkeän <3 Kerron pian. 

Suurin osa opettajista kohtaa jossain vaiheessa uraansa tilanteen tai tilanteita, joissa oppilas on menettänyt läheisen. Etenkin kun puhutaan vanhemman tai sisaruksen kuolemasta, koskettaa se usein isommin tai pienemmin koko kouluyhteisöä; oppilaan opettajan lisäksi luokkatovereita, koulun muita oppilaita ja henkilökuntaa, oppilaiden vanhempia.  

Koulua pidetään usein tärkeänä paikkana surevan lapsen kannalta, koska se tarjoaa turvallisuutta, normaaliutta ja rutiineja lapsen arkeen (Lowton & Higginson 2003). Kouluympäristö voi myös olla lapselle paikka, joka mahdollistaa pienen hengähdystauon surusta, antaa muuta ajateltavaa. 

Tilanteet, perheet ja kouluyhteisöt ovat erilaisia. Tämän vuoksi ei ole yhtä ainoaa tapaa olla ja toimia oppilaan surun äärellä, vaikkakin varmasti erilaisia toimintamalleja kriisitilanteita varten onkin olemassa, perusaskeleet mietittyinä. Ajattelen, että voisi olla erittäin merkityksellistä keskustella avoimesti, toki perheen voimavarat huomioon ottaen, siitä, mitä, miten, milloin ja missä laajuudessa oppilaan läheisen kuolemasta kerrotaan kouluyhteisössä, millä tavoin aihetta olisi hyvä käsitellä, mitä toivotaan puolin ja toisin. 

Opettajaa voi huolettaa moni asia surevan oppilaan kohtaamisessa ja kuoleman käsittelyssä. Mitä sanoa? Miten helpottaa oppilaan tuskaa? Minkälaisen roolin voin ottaa surevan oppilaan tukemisessa? Miten käsitellä kuolemaa luokassa? Minkälaisia tunteita asia nostaa oppilaassa esiin? Entä minussa?  

Kaikkiin kysymyksiin ja huolenaiheisiin ei kenties löydy vastauksia hetkessä. On myös kysymyksiä, joihin ei ole saatavillakaan yksiselitteisiä, selkeitä vastauksia. Ajatuksia ja suuntaviivoja voi löytyä mm. surun kohdanneelta oppilaalta itseltään, hänen perheeltään sekä aiheen ammattilaisilta. Yhteistyö opettajien ja muiden ammattilaisten välillä onkin tärkeää kriisitilanteissa. Tällainen yhteistyö voi kasvattaa opettajien luottamusta, valmiutta sekä varmuutta tilanteen hoitamiseen (Levkovich & Elyoseph 2021). Opettajana ottaisin kaikki pienetkin vinkit ja ajatukset lämmöllä vastaan <3 

Opettaja ei useinkaan ole surujen ja menetysten ammattilainen, mutta oman roolinsa puitteissa ja mahdollisuuksiensa mukaan voi toivottavasti auttaa ja tukea herkän ja haastavan tilanteen keskellä. Ajattelen, että opettajan olisi ennen kaikkea tärkeä huomioida oppilas ja hänen surunsa, osoittaa hänelle, että kuulen ja näen sinut.  

Koen, että surevan oppilaan tukeminen on ennen kaikkea läsnäoloa, välittämistä, kuuntelemista ja surulle ajan antamista. On kuitenkin muistettava, että jos jokainen tilanne, menetys, oppilas ja perhe on erilainen, myös jokainen opettaja on erilainen, jokaisen tapa toimia ja olla surun äärellä omanlaisensa. 

Olen usein pohdiskellut, minkälainen opettaja haluan olla.  

Toki haluan olla taitava opettamisessa, mutta sitäkin enemmän haluan olla myötätuntoinen, kunnioittava, empaattinen, tsemppaava, ymmärtäväinen, turvallinen ja kuunteleva. Kohdata aidosti. Toivottavasti osaan olla kaikkea tätä. Toivon, että voin tarjota tukea oppilailleni oli kyseessä sitten tavallinen koulupäivä tai hetki, jolloin todella tarvitsemme kaiken sen valon, jota emme näe <3 

-Viivi, luokanopettaja

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].