Meillä jokaisella on yksilöllinen ja omanlainen kokemus puolison kuolemasta ja leskeydymme erilaisissa elämäntilanteissa. Oma elämä ja arki jatkuu, vaikka välillä ehkä tahtoisikin luovuttaa. Osana arjen jatkumista moni meistä miettii, milloin palata töihin. Tämä blogikirjoitus on minun kokemukseni työhön paluusta ja työn merkityksestä elämäni suurimman kriisin kohdatessani. Oma kokemukseni työhön paluusta oli hyvä, joten tuntuu tärkeältä saada kertoa siitä. Ehkä kokemuksestani on hyötyä sinulle, joka olet hiljattain menettänyt puolisosi kuolemalle ja pohdit työhön paluuta.

Puolisoni kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen, eli en ollut yhtään pystynyt varautumaan kuolemaan. Elämältä putosi pohja sinä iltana, kun poliisi tuli kotiin kertomaan puolisoni menehtyneen. Yön yli yritin ymmärtää, mitä oli tapahtunut ja aamulla soitin esihenkilölle ja kerroin tapahtuneesta. Esihenkilölle oli itsestään selvää, että jään pois töistä ja hän tarjoutui olemaan puolestani yhteydessä työterveyteen ja kysyi, voiko tehdä jotain muuta puolestani. Halusin kuitenkin olla itse yhteydessä työterveyteen, kunhan pahimmasta shokista selviän.

Työterveys olikin merkittävä tuki puolison kuoleman jälkeen puolen vuoden ajan. Lääkäri ja psykologi arvioivat työkykyäni suhteessa työhöni. Minulla oli korkea kynnys olla pois töistä ja ajattelin muutamia viikkoja puolison kuoleman jälkeen, että kyllä nyt jo pitää palata töihin, vaikka samalla tiesin, että en ole työkykyinen silloiseen työhöni. Kävin säännöllisesti keskusteluja esihenkilön ja työterveyspsykologin ja -lääkärin kanssa ja he kaikki olivat sitä mitä, että työhön paluuta ei pidä kiirehtiä, ennen kuin olen oikeasti työkykyinen. Kun lopulta uskoin heitä ja annoin itselleni luvan olla pois töistä ja keskittyä suruun, pääsi todellinen surun käsittely ja asioiden työstäminen liikkeelle.

Palasin töihin seitsemän kuukautta puolison kuoleman jälkeen. Työhön paluun osalta sovimme minun toiveestani esihenkilön kanssa, että hän kertoo uusille tiimin jäsenille poissaoloni syyn ja sen, että työkykyni ei ole täysin palautunut. Pyysin myös kertomaan, että minun kanssani voi puhua puolison kuolemasta ja että jos joskus purskahdan itkuun, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Näin minun ei itse tarvinnut ottaa asiaa puheeksi. Muista työyhteisön jäsenistä osa tiesi puolisoni kuolemasta, osa ei, mutta minulle oli tärkeintä, että lähimmät työkaverit olivat tilanteen tasalla. Työhön paluussa jännitti se, että miten minuun työpaikalla suhtaudutaan. Muutamia tilanteita lukuun ottamatta koin, että minuun ei suhtauduttu mitenkään erityisesti. Jotkin katseet ja ohimenevät kohtaamiset kyllä kertoivat, että toinen ei tiennyt, miten olla lähelläni tai miten puhua minulle.

Palasin työhön 60% työajalla, mikä oli minulle hyvä juttu. Puolison kuoleman käsittely oli edelleen kesken ja uuden elämän ja oman identiteetin uudelleen rakentaminen vaikuttivat edelleen jaksamiseen. Lyhennetty työaika vaikutti siihen, että työmäärä oli kohtuullinen, eikä työ päässyt kuormittamaan liikaa. Minulle työ osoittautui voimavaraksi, sillä se vahvisti rutiineja, sain kokemuksen yhteisöön kuulumisesta ja toki työ toi jälleen sisältöä muutoin täysin muuttuneeseen elämään. Työn myötä sain muuta ajateltavaa menetyksen käsittelyn rinnalle.

Työpaikoilla pitäisi olla valmiina varautumissuunnitelma äkillisten kriisien ja muutosten varalle. On tärkeää sekä esihenkilön että työntekijän näkökulmasta tietää, miten työpaikalla toimitaan, kun työntekijä kohtaa kriisin. Oman kriisini kohdatessa en tiennyt, oliko työpaikalla varautumissuunnitelmaa, mutta esihenkilöni osasi alusta asti ohjata ja tukea minua oikeiden tukitoimien pariin. Töihin paluuni osalta teimme yhdessä suunnitelman ja tiimissäni huomioitiin, että en ole heti töihin palattuani samassa työkunnossa kuin aiemmin. Työpaikoilla pitäisikin pystyä tarvittaessa tekemään järjestelyjä niin työaikaan kuin työtehtäviin liittyen.

Työ tuo voimavaroja, mutta sen edellytyksenä on se, että akuutti kriisi on jossain määrin ohi ja työntekijällä on itsellään riittävästi voimavaroja tehdä töitä. Akuutin kriisin aikana työ ei olisi tuonut minulle voimavaroja, vaan olisi päinvastoin ollut voimavaroja kuluttavaa. Liian varhainen töihin paluu olisi myös vienyt tilaa surulta ja menetyksen käsittelyltä, millä olisi varmasti ollut pitkäkestoisia seurauksia sekä hyvinvointiin että työkykyyn. On hyvä muistaa, että vaikka olisikin palannut töihin, voi omassa voinnissa tapahtua yllättävä muutos huonompaan, jolloin kannattaa miettiä uudestaan eri vaihtoehtoja. Voiko työhön tehdä helpotuksia tai muuttaa työnkuvaa, vai onko tarpeen jäädä hetkeksi kokonaan sairauslomalle?

Työ oli minulle voimavara, mutta sittemmin olen tehnyt radikaaleja ratkaisuja töiden ja urasuunnitelmien osalta. Ratkaisujen taustalla on ollut puolison kuoleman kautta saatu raju ja julma muistutus elämän rajallisuudesta. Tuttu työ tuntui turvalliselta, kun kaikki muu elämässä oli muuttunut, mutta aloin kokea vahvasti, että haluan tehdä jotain muuta. Nyt olen opiskellut ja opiskelut ovat tuoneet uudenlaista sisältöä elämään ja uudet urasuunnitelmat ovat tuntuneet voimauttavilta. Rakennan itselleni uudenlaista elämää ja tulevaisuutta.

Onko sinulla jokin ammatillinen tai opintoihin liittyvä haave? Olisiko sinun mahdollista toteuttaa näitä haaveita?

-Johanna Koskenlahti

Oman kokemuksen lisäksi tässä kirjoituksessa on käytetty lähteenä Psykopodiaa -podcastin jaksoa
Työ voimavarana elämänkriiseissä ja muutoksissa (Jakso 92).

Nuoret Lesket ry:n blogia kirjoittavat yhdistyksen jäsenet, vapaaehtoiset, työntekijät, hallitus ja yhteistyökumppanit. Mikäli haluaisit oman kirjoituksesi blogiin, ota yhteyttä [email protected].